Pääjohtaja Erkki Liikanen
Suomen Pankki
Ekonomiska Samfundetin 120-vuosijuhla
Helsinki, 27.10.2014
Historiasta voidaan ja siitä tulee ottaa opiksi
Suomen Pankki täytti kolme vuotta sitten 200 vuotta. Merkkivuosi oli monella tavalla avartava kokemus. Kokemusta syvensi Antti Kuusterän ja Juha Tarkan Suomen Pankin vaiheista kirjoittama kaksiosainen historiateos.
Historiakirjasta käy ilmi, miten integroituneita Itämeren alueen rahoitusmarkkinat 1700-luvun lopulla olivat. Siitä käy ilmi se, miten valistuneita ja uudistushaluisia keskeiset venäläiset virkamiehet 1800-luvun alussa olivat. Siitä käy ilmi, miten merkittävästi liittyminen kansainväliseen kultakantaan 1870-luvun lopulla vauhditti Suomen taloudellista kehitystä. Siitä käy ilmi Suomen integroituminen kansainväliseen valuuttajärjestelmään toisen maailmansodan jälkeen sekä integroituminen Euroopan unioniin 1990-luvulla.
Ekonomiska Samfundet i Finland täyttää tänä vuonna 120 vuotta. Sadan kahdenkymmenen vuoden taipaleeseen mahtuu lukuisia merkkipaaluja Suomen ja Euroopan historiassa. Käsittelen seuraavassa näistä muutamia. Monet murrosvaiheet vaikuttavat elämäämme ja ajatteluumme yllättävän paljon vielä tänäänkin. Historiasta voidaan ja siitä tulee ottaa opiksi.
Kaunis ajanjakso
1870-luvun ja ensimmäisen maailmansodan välistä aikaa on jälkikäteen totuttu kutsumaan ranskankielisellä nimellä belle époque. Ekonomiska Samfundetin perustaminen osuu keskelle tätä kaunista ajanjaksoa.
Noina vuosikymmeninä maailma, Eurooppa ja Suomi kävivät läpi tavattoman suuren muutoksen. Taloudessa muutoksen ajureina toimivat kansainvälistyminen ja teknologinen kehitys. Uudet kuljetus- ja viestintävälineet, kuten rautatiet, höyrylaivat, puhelin, lennätin ja langaton signaali, pienensivät välimatkoja. Maailmankauppa kasvoi valtavin askelin.
Maailmankauppaa ja liikkuvuutta edisti se, että maailman rahoitusmarkkinat integroituivat. Kansainvälisen kultakannan tarjoama vakaus antoi oman panoksensa. Suurin osa maailman valtioista liittyi kultakantaan viimeistään 1870-luvulla. Suomen suuriruhtinaskunta teki tämän askeleen vuonna 1878. Venäjä tuli mukaan vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.
Kultakantaan liittymisellä oli ratkaisevan suuri merkitys Suomen taloudelliselle kehitykselle. Se yhdisti Suomen rahajärjestelmän läntiseen maailmaan. Miksi Helsinkiin alkoi 1880-luvun alussa lyhyessä ajassa nousta kivisiä uusrenesanssipalatseja kuin sieniä sateella? Samoin kävi monissa muissa Euroopan maissa. Syynä oli kultakanta, joka avasi yksityisille kotimaisille toimijoille pääsyn kansainvälisille luottomarkkinoille.
Kauniille ajanjaksolle oli leimaa antavaa tavaton optimismi. Maailma avautui mahdollisuuksina niille, jotka uskalsivat tilaisuuteen tarttua. Tieteen kehitys, sivistystason nousu ja keskinäisriippuvuuden lisääntyminen valoivat uskoa siihen, että maailmaa voidaan hallita ja että konflikteja voidaan säädellä neuvottelemalla.
Napoleonin sotien jälkeen Euroopan mantereen rauhan oli katkaissut vain Preussin ja Ranskan välinen sota 1870–1871. Sivistyneistö oli alkanut uskoa siihen, että keskinäisriippuvuus on edennyt niin pitkälle, että se käytännössä sulkee pois sodat suurvaltojen välillä. Mantereen reunoilla toki oli käyty sotia. Suomen suuriruhtinaskuntakin sai niistä Krimin sodan aikana oman tulikasteensa.
Erityisen vaikutusvaltainen ajattelija ja sivistyneistön edustaja 1900-luvun alussa oli englantilainen journalisti, kirjailija ja luennoitsija Norman Angell. Hän tuli tunnetuksi vuonna 1910 julkaisemasta kirjastaan The Great Illusion (Suuri illuusio), missä hän todisteli, miksi modernien teollisuusvaltioiden välisissä sodissa kaikki häviävät. Syynä on maiden välinen kauppasopimuksiin ja luottoon perustuva keskinäisriippuvuus.
Ajatus, jonka mukaan sodalla voitaisiin edistää kansallista varallisuutta ja sotilaallinen voima olisi kaupan kukoistuksen edellytys, oli Angellin mukaan vanhentunut. Oli koittanut aika siirtyä järkevään diplomatiaan, jossa jokainen hallitus ymmärtää, että riitojen ratkaisu neuvottelemalla on parempi strategia kuin sota.
Historia kertoo, että Angell oli väärässä.
Suuri sota
"Ensimmäinen elokuuta hiukan ennen iltaseitsemää, Saksa julisti sodan Venäjälle. Illalla toinen elokuuta saksalaisjoukot tunkeutuivat Luxemburgin ruhtinaskuntaan ja Belgiaan sen jälkeen kun Bryssel oli saanut ultimaatumin päästää saksalaiskolonnat Schlieffenin suunnitelman mukaan maahan. Kolmas elokuuta kello 18.15 Saksa julisti sodan Ranskalle. Britannia ilmoitti turvaavansa Belgian, jos sen rajoja loukataan. Ja neljäs elokuuta oli selvää, että Saksa oli tunkeutunut Belgiaan." 1
Ensimmäinen maailmansota oli alkanut. Lainaus on ranskalaisen Francois Cochet´n kirjasta La Grande Guerre. Taustalla oli liittosuhteiden ja turvatakuiden monimutkainen verkko, joka toimi Itävallan ja Serbian konfliktin kärjistymisen jälkeen tavalla, joka ei enää ollut kenenkään hallinnassa. Kaunis ajanjakso oli päättynyt. Ekonomiska Samfundet täytti kaksikymmentä vuotta.
Kun sota heinä-elokuun vaihteessa 1914 syttyi, siihen lähdettiin innostuneesti. Sivistyneistö yhtyi yleiseen euforiaan. Sosiologi Max Weber kuvasi sotaa tuoreeltaan ”kaikesta kauheudesta riippumatta suurena ja ihastuttavana asiana, joka on kokemisen arvoinen”. Kirjailija Thomas Mann piti sotaa ”puhdistavana ja vapauttavana, valtavaa toivoa antavana tapahtumana”.
Innostus alkoi nopeasti haihtua. Lyhyeksi kaavailtu sota pitkittyi, kaatuneiden lukumäärä kasvoi ja taloudelliset ongelmat kärjistyivät.
Sotia ei yleensä voi loppuun asti rahoittaa verotuksella, vaan valtio joutuu turvautumaan lainanottoon. Useimmiten sitä otetaan omasta keskuspankista. Myöhemmin lainan takaisinmaksajiksi pakotetaan rahaomaisuuden haltijat ja säästäjät, joiden varallisuuden reaaliarvo alenee inflaation seurauksena.
Asiaa auttaa, jos on ystäviä, joilta voi saada lainaa. Yhdysvallat pysyi aluksi erossa sodasta, mutta amerikkalaiset pankit, erityisesti J.P. Morgan, myönsivät auliisti luottoja Englannille ja Ranskalle.
Kun Yhdysvallat huhtikuussa 1917 liittyi sotaan, syynä oli paitsi saksalaisten toimeenpanema sukellusvenesaarto, myös tarve turvata omien pankkien saamiset. Liittoutuneiden oli pakko voittaa sota, muuten amerikkalaiset pankit olisivat alkaneet horjua.
Sodan katkera perintö
Suomessa ensimmäinen maailmansota tunnetaan huonosti. Kolmikymmenvuotinen sotakin tunnetaan paremmin. Tämä on valitettavaa, sillä nykyistä Eurooppaa on vaikea ymmärtää ilman tietoa sodan taustoista ja vaikutuksista.
Max Jakobson vieraili usein 1990-luvun alussa Brysselissä, ja hän sanoi, että suomalaisille Euroopan integraation ydin on vieras, koska emme olleet mukana ensimmäisessä maailmansodassa.
Ensimmäisestä maailmansodasta on sanottu, että se oli sota, joka syttyi vahingossa, ja jota kukaan ei halunnut. Myös sodan lopputulos oli sellainen, jota kukaan ei ollut tavoitellut eikä osannut ennakoida.
Euroopan ja Lähi-idän rajat piirrettiin uudelleen. Itävalta-Unkarin, Venäjän, Saksan ja Osmanien imperiumit luhistuivat. Britannian hegemonia alkoi rapistua samalla, kun Yhdysvaltain painoarvo kasvoi. Entinen yläluokka menetti varallisuutensa ja vaikutusvaltansa. Venäjä ajautui bolsevikkien haltuun. Monet pienet kansakunnat saavuttivat sodan seurauksena itsenäisyyden, niiden joukossa Suomi.
Suuri osa sodan jälkeen syntyneistä rajoista luotiin keinotekoisesti. Niistä lähes kaikkiin on jossain vaiheessa liittynyt jännitteitä, joskus vakaviakin. Jännitteet jatkuvat vieläkin. Britannian ja Ranskan Osmanien valtakunnan raunioille piirtämät rajat olivat mielivaltaisia. Viime aikoina juuri nämä rajat ovat olleet kriisien ja väkivallan näyttämöinä. Säilyvätkö kaikki valtiot, on yksi tämän päivän suuria kysymyksiä.
Ainoa ensimmäisen maailmansodan jälkeen määritelty raja, johon ei ole koskaan liittynyt jännitteitä, on Tanskan ja Saksan välillä. Sodan jälkeen kansainvälisen komission valvonnassa järjestetyssä kansanäänestyksessä Pohjois-Schleswigin asukkaat päättivät liittyä Tanskaan ja Keski-Schleswigin asukkaat päättivät pysyä osana Saksaa.
Versailles’n rauhanehdot herättivät hävinneissä osapuolissa, erityisesti Saksassa katkeruutta. Erityisen voimakkaasti rauhansopimuksen ehtoja arvosteli John Maynard Keynes. Vuonna 1919 hän ennusti, että Keski-Euroopan tietoinen köyhdyttäminen ”tuhoaa koko sukupolvemme sivistyksen ja edistyksen”. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin alkoi näyttää siltä, että Keynesin ennustus oli käymässä toteen.
Toista häviäjävaltiota, vararikkoon joutunutta Itävaltaa kohdeltiin toisin.2 Versailles’n rauhansopimuksen yhteydessä muodostetun Kansainliiton yhteyteen luotiin vuonna 1920 erillinen talous- ja rahoituskomissio, joka otti tehtäväkseen Itävallan valtiontalouden kuntoon saattamisen. Yhdysvalloista saatiin lainarahaa, joille annettiin valtiollisia takauksia. Pakettiin kuului raju saneeraus. Esimerkiksi 50 000 virkamiestä menetti työpaikkansa ja entisen imperiumin virkamiesten eläkkeitä alennettiin.
Taloudellisesti Itävallan tapaus osoittautui menestykseksi. Itävallan tapaus otettiin myöhemmin esimerkiksi, kun Kansainvälisessä valuuttarahastossa ryhdyttiin kehittämään toimintamalleja vaikeuksiin joutuneiden maiden auttamiseksi. Asian toinen puoli oli, että Itävallan poliittinen kehitys kohti demokratiaa kärsi siitä, että maan itsemääräämisoikeutta oli rajoitettu.
Hullut vuodet
1920-lukua leimasi modernismi, kun ihmiset halusivat unohtaa sodan. Sähkö, radio, autot, elokuva ja jazz-musiikki astuivat ihmisten arkipäivään. Jälkikäteen vuosikymmentä alettiin kutsua nimityksellä années folles, hullut vuodet. Amerikassa käytettiin nimitystä roaring twenties.
Suomessa nousukausi vauhdittui vuonna 1924. Silloin Ekonomiska Samfundet täytti 30 vuotta. Tuolloin oli käynyt selväksi, että Suomi palaa kultakantaan uudella kultapariteetilla, joka vastaisi suurin piirtein vallitsevaa kurssitasoa.3 Siihen asti oli odotettu, että paluu kultaan tapahtuu sotaa edeltäneen ajan pariteettiin. Se olisi merkinnyt huomattavaa deflaatiota, erityisesti kiinteistöjen hintojen laskua. Noissa oloissa kukaan ei tohtinut aloittaa rakennushankkeita. Helsingin rautatieaseman ja suomalaiset setelit (vuosien 1909 ja 1922 mallit) piirtänyt Eliel Saarinen muutti työn puutteessa Yhdysvaltoihin.
Kun tämä odotus poistui, kaikki padot purkautuivat ja Etu-Töölö täyttyi rakennustyömaista. Vuonna 1929 talous oli selvästi ylikuumentunut. Suomi olisi todennäköisesti ajautunut ennen pitkää omatekoiseen taantumaan. Lokakuun 29. p:nä vuonna 1929, miltei tarkalleen 85 vuotta sitten, pörssikurssit romahtivat New Yorkissa. Tämä tapahtuma sai aikaan dynamiikan, joka vei maailman suureen lamaan.
Suuri lama
Suuri lama oli traumaattinen kokemus. Suuren laman syistä on vuosikymmenien ajan käyty paljon keskustelua. Se muutti taloustiedettä ja eri oppisuunnilla on laman syistä oma tulkintansa.
Tosiasiaksi jää, että suuri lama todisti markkinatalouden, pankkijärjestelmän ja talouspolitiikan epäonnistumisesta. Jokin oli mennyt vakavasti pieleen.
Yksi tunnetuimpia suuren laman tutkijoita oli Princetonin yliopiston taloustieteen professori Ben Bernanke, josta 2000-luvun alussa tuli Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmän johtokunnan jäsen ja sittemmin pääjohtaja.
Bernanke antaa hyvän esimerkin siitä, miten historiasta voidaan ja tulee ottaa opiksi. Marraskuussa 2002 Bernanke piti puheen, jonka otsikko oli Making Sure ”It” Doesn’t Happen Here. Otsikon sana ”se” viittasi deflaatioon. Syvällinen tutustuminen 1930-luvun lamaan oli saanut Bernanken vakuuttuneeksi siitä, että yksi talouspolitiikan tärkeimmistä tehtävistä on pitää huolta siitä, että 1930-luvun laman kaltainen katastrofi ei toistu. Makrotalouspolitiikka ei siten ole pelkästään suhdannepolitiikkaa vaan myös riskienhallintaa ja kriisinratkaisua.
Bernanke luetteli esitelmässään joukon toimenpiteitä, joilla deflatorisen kierteen todennäköisyyttä voidaan pienentää. Mikäli kaikesta huolimatta deflaatiotilanteeseen ajaudutaan, silloin on Bernanken mukaan toimittava ennakoivasti ja aggressiivisesti. Toimenpiteiden joukkoon kuuluvat tarvittaessa massiivisetkin ostot arvopaperimarkkinoilla. Ostot voi kohdistaa valtionpapereiden lisäksi myös yksityisiin velkapapereihin joko suoraan tai epäsuorasti myöntämällä pankeille luottoa siten, että vakuudeksi vaaditaan erikseen määriteltyjä yksityisiä velkapapereita. Tarvittaessa voidaan mennä vieläkin pidemmälle, kuten verojen tuntuvaan alentamiseen ja syntyvän budjettivajeen rahoittamiseen keskuspankkivelalla.
Suomen Pankin pankkivaltuusto tapasi Bernanken Washingtonissa tämän vuoden tammikuussa muutama päivä ennen tämän toimikauden päättymistä. Esitimme hänelle kysymykset: Nyt kun finanssikriisin kärjistymisestä on kulunut 6,5 vuotta, voidaanko sanoa, että suuren laman kokemuksista otettiin opiksi? Tapahtuiko jotain sellaista, mitä ei voitu historiallisten kokemuksien perustella ennakoida?
Poliittisten johtopäätösten osalta vastaus oli sama kuin vuonna 2002. Yksi asia oli kuitenkin tullut hänelle yllätyksenä: suurten finanssilaitosten monimutkaisuus ja haavoittuvuus. Se on vaatinut ja vaatii jatkossa paljon uutta työtä.
40-luvun uusi alku
Toinen maailmansota katkaisi kauppa- ja luottosuhteet pitkäksi aikaa. Ilman toimivaa rahajärjestelmää, luottosuhteita ja multilateraalista kauppaa, maailma ei olisi voinut toipua sodan aiheuttamasta kaaoksesta.
Maailmansodan vielä jatkuessa 44 liittoutuneen maan edustajat kokoontuivat heinäkuussa 1944 Bretton Woodsin kokoukseen neuvottelemaan maailman rahajärjestelmän periaatteista. Kokouksessa oli edustettuna myös Neuvostoliitto. Pohjoismaista mukana olivat Islanti ja Norja sekä tarkkailijana Tanska.
Samaan aikaan kun liittoutuneiden maiden valtuuskunnat saapuivat Bretton Woodsiin, Suomi kävi Tali–Ihantalan taistelujaan, jotka olivat ankarimpia koko toisen maailmansodan aikana. Yhdysvallat oli katkaissut diplomaattisuhteensa Suomeen.
Uuden kansainvälisen valuuttajärjestelmän pääpiirteet muodostuivat Yhdysvaltojen ja Britannian hallitusten suunnitelmien pohjalta. Neuvottelujen avainhenkilöt olivat Yhdysvaltain apulaisvaltiovarainministeri Harry Dexter White ja kuuluisa brittiläinen ekonomisti John Maynard Keynes.
Suomen suhteita voittajavaltioihin välittömästi sodan jälkeen sääteli 19.9.1944 allekirjoitettu välirauhansopimus. Sillä oli vaikutuksia muun ohella myös Suomen luottokelpoisuuteen, jota varjosti epäilys siitä, selviääkö Suomi Neuvostoliiton vaatimista sotakorvauksista ja vakautuuko Suomen sisäinen poliittinen tilanne ylipäätään. Näissä epävarmoissa oloissa Ekonomiska Samfundet täytti 50 vuotta.
Suomen tie Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin jäsenyyteen ei ollut suoraviivainen. Rauhansopimuksen ratifiointi viivästyi vuonna 1947. Suomen hakemus YK:n jäseneksi kariutui suurvaltaristiriitoihin samana vuonna.
Lopulta Suomi hyväksyttiin IMF:n ja Maailmanpankin jäseneksi järjestöjen toisessa kokouksessa syyskuussa 1947. Seuraavana vuonna alkoi kylmä sota. On epäselvää, olisiko Suomi enää silloin pystynyt uimaan Bretton Woods -järjestöjen jäseneksi.
Samaan aikaan jälleenrakennus Euroopan manterella oli alkanut. Yhdysvallat oli aloittanut vuonna 1948 laajan Marshall-apuohjelman Euroopan maiden talouden palauttamiseksi. Ohjelmaan osallistuivat Länsi-Euroopan maat Espanjaa lukuun ottamatta, kaikki Pohjoismaat Suomea lukuun ottamatta sekä Kreikka ja Turkki. Suomi kieltäytyi avusta ulkopoliittisista syistä. Marshall-apu päättyi vuonna 1951.
Vuonna 1950 Marshall-apuohjelmaa täydennettiin Euroopan maksu-unionilla (European Payments Union – EPU). Sen tarkoituksena oli tehdä mahdolliseksi multilateraalinen kauppa Länsi-Euroopan maiden välillä. Maksu-unionia pidetään onnistuneena. Esimerkiksi Ronald McKinnon näkee sen merkityksen Euroopan elpymisen kannalta suuremmaksi kuin Marshall-avun.4 Sen aikana Länsi-Euroopan maiden välinen kauppa enemmän kuin kaksinkertaistui. Järjestely lakkautettiin vuonna 1958, jolloin valuuttojen vaihdettavuus palautettiin.
”Ei koskaan enää”
Toista maailmansotaa voidaan pitää ensimmäisen maailmansodan jatkumona. Se oli vieläkin tuhoisampi kuin edeltäjänsä. Sodan jälkeen entiset viholliset totesivat: ”Ei koskaan enää”.
EU:n perustajaisä Robert Schuman tunsi ensimmäisen maailmansodan erittäin henkilökohtaisesti. Hänen kotiseutunsa oli Elsass-Lothringen, joka oli ollut osa Saksaa ensimmäiseen maailmansotaan asti. Schuman palveli Saksan armeijassa kirjurina ensimmäisen maailmansodan aikana.
Toukokuussa 1950 Robert Schuman – tuolloin Ranskan ulkoministeri – pudotti pommin. Hän esitti ulkoministeriön viikoittaisessa tiedotustilaisuudessa Quai d’Orsaylla, että Ranska, Saksa ja muut kiinnostuneet eurooppalaiset valtiot luovuttaisivat hiilen ja teräksen osalta itsemääräämisoikeutensa yhteisiin, ylikansallisiin käsiin. Esitys sai valtavan huomion eri puolilla Eurooppaa, muttei Suomessa. Suomen Pariisin suurlähetystö raportoi asiasta tiettävästi ensimmäisen kerran syyskuussa, jolloin neuvottelut olivat hyvin pitkällä.
Robert Schuman ja Jean Monnet olivat ottaneet opiksi ensimmäisen maailmansodan kokemuksista. He ymmärsivät, että kauppa- ja luottosuhteiden kautta syntynyt keskinäisriippuvuus ei riitä sotien ehkäisemiksi. Tarvitaan myös yhteisiä instituutioita, mikä samalla merkitsee suvereniteetin rajoittamista.
Vuonna 1958 Euroopan hiili- ja teräsyhteisö laajeni Euroopan talousyhteisöksi. Yhtenäismarkkinoiden kehitys harppasi eteenpäin 1960-luvulla, kun EY-maat luopuivat keskinäisistä tulleista. Samanaikaisesti toteutettiin valuuttojen vaihdettavuus kaupallisiin transaktioihin.
Suomen EU-politiikka
Suomi oli vuonna 1947 solminut Neuvostoliiton kanssa kauppasopimuksen, joka oli voimassa vuoteen 1992. Kauppasopimus sisälsi laajan suosituimmuusklausuulin, joka antoi Moskovalle välineen valvoa Suomen integraatioratkaisuja.
Suomi pyrki kuitenkin kehittämään kauppaa sekä itään että länteen, vaikka kylmän sodan molemmat osapuolet rajoittivat omaan etupiiriinsä kuuluvien maiden kauppaa yli rautaesiripun.
Päähuolenaihe oli, etteivät Suomen pahimmat kilpailijat, kuten Ruotsi, saisi kohtuutonta kilpailuetua. Asiaa auttoi se, että myös ruotsalaiset olivat Suomen tukena, sillä jos Suomelta olisi suljettu läntiset markkinat, rautaesirippu olisi voinut laskeutua Pohjanlahdelle.
Suomi onnistuikin vuodesta 1948 lähtien kylmän sodan päättymiseen asti pääsemään tavalla tai toisella samoihin integraatiojärjestelyihin kuin Ruotsi: GATT, EFTA, EEC-vapaakauppasopimus ja ETA.
Maailma oli muuttumassa. Itä-Euroopan maiden vallanvaihdokset, Saksojen jälleen yhdistyminen, Baltian maiden itsenäistyminen ja lopulta Neuvostoliiton lakkaaminen muuttivat Euroopan sekä kartalta katsottuna että poliittisesti.
Suomen kanta alkoi muokkautua elokuussa 1991 Moskovan vallankaappauksen epäonnistuttua. Muutamat poliittiset puolueet olivat aktivoituneet jäsenyyden puolesta jo aikaisemmin. Myös presidentti Mauno Koivisto otti asian esille julkisuudessa syyskuun lopulla 1991.
Loppu on historiaa. Maastrichtin huippukokouksessa joulukuussa 1991 oli jo esillä puheenjohtajamaan toimesta neuvottelujen aloittaminen Itävallan ja Ruotsin kanssa. Ehdotusta ei hyväksytty, mutta Suomelle viesti oli selvä. Nyt piti liikkua, jos Suomi haluaisi neuvotella Itävallan ja Ruotsin rinnalla.
Suomi toimi nopeasti ja päättäväisesti. Maaliskuun 18. päivänä 1992 eduskunta hyväksyi EY-jäsenhakemuksen. Vielä samana päivänä presidentin ja pääministerin allekirjoittama jäsenhakemus toimitettiin Brysseliin.
Jäsenyysneuvottelut alkoivat helmikuussa 1993 ja saatiin päätökseen runsaassa vuodessa. Lokakuussa 1994 EU-jäsenyydestä järjestettiin kansanäänestys. Ekonomiska Samfundet täytti sata vuotta.
Neuvottelujen ollessa käynnissä Euroopan yhteisö muuttui Euroopan unioniksi – siksi unioniksi, jona me sen tunnemme ja johon Suomi yhdessä Ruotsin ja Itävallan kanssa liittyi vuoden 1995 alussa.
Suomen EU-politiikan suuri linja jäsenyyden ensimmäisen 15 vuoden aikana korosti vaikuttamista yhteisissä pöydissä. Ensimmäistä kertaa historiassaan Suomi oli mukana tekemässä päätöksiä, jotka vaikuttivat eurooppalaiseen ympäristöömme joko suoraan tai epäsuorasti.
Pitkään EU:ssa pysyvänä edustajana toimineelta Jan Storelta ilmestyi vastikään kirja, joka on herättänyt suurta kiinnostusta. Hän muisteli loppuluvussa, miten The Economist -lehti määritteli Suomen toimintatapaa unionissa vuonna 1999: ”Huolimatta sijainnistaan Euroopan kaukaisimmalla laidalla suomalaiset ovat jäsenyytensä alusta vuodesta 1995 saakka hallinneet EU:n toimintatavat lähes uskomattomalla tavalla. Monet pitävät heitä malliesimerkkinä siitä, kuinka pienen jäsenmaan pitää toimia EU:n instituutioissa; ei saarnaten kuin ruotsalaiset, ei vaikeaksi heittäytymällä kuin tanskalaiset, ei liian kunnianhimoisesti kuin itävaltalaiset, vaan vaatimattomasti ja määrätietoisesti, pitämällä kiinni sekä periaatteista että suhteellisuudentajusta.”
Talouskriisin myötä Suomen Eurooppa-politiikan tielle tuli ongelmia. Ylipäänsä kriisin myötä koko EU:ssa muodostui aikaisempaa enemmän jakolinjoja. Niitä muodostui euroa käyttävien ja euron ulkopuolelle jääneiden maiden välille. Ne piirtyivät myös euroalueen sisällä autettavien ja auttavien maiden välille.
Talouskriisi johtaa aina vaikeisiin tilanteisiin. Kun kokonaistuotanto laskee, työttömyys kasvaa ja julkinen talous painuu alijäämäiseksi, hallitus joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Kansallisten päätösten lisäksi jouduimme ottamaan myös kantaa euroalueen kriisipolitiikkaan ja siihen osallistumiseen.
Pitkään keskustelua hallitsi harha, jonka mukaan Suomen talouden perusongelmat johtuvat muista, kuten Kreikasta tai talous- ja rahaliitosta. Keskityttiin muiden arvosteluun ja opettamiseen.
Kuten aina käy, ylimielisyydestä tuli vahinkoa. Ongelmia ei nähty oikeassa valossa.
Elektroniikkasektorin raju supistuminen ja metsäteollisuuden sopeuttaminen iskivät Suomeen samaan aikaan kansainvälisen finanssikriisin kanssa. Kyseessä on kuitenkin kaksi erillistä muutosta. Finanssikriisin varjossa Suomeen on kehittynyt siitä riippumaton, mutta vakava ja pitkävaikutteinen rakenneongelma. Omaan kriisiin on haettava ratkaisut Suomessa, finanssikriisiin Euroopassa.
Eurooppalaisella tasolla EKP otti eilen tärkeän askeleen pankkiunionin rakentamisessa, kun se julkaisi eurooppalaisten pankkien kattavan arvion tulokset. Me olemme olleet aktiivisia tässä prosessissa.
Rakenteelliset muutokset ovat Suomessa hyvin ajankohtaisia. Eläkeuudistukset toteuttaminen on kriittinen. Tarvitsemme rakenteellisia muutoksia myös tuotannossa ja työllisyydessä.
Miten Suomen pitäisi toimia Euroopassa ja muilla kansainvälisillä kentillä? Sielläkin menestymme parhaiten, kun määritämme omat tavoitteemme ja haemme niille tukea muilta. Se onnistuu vain, jos olemme myös valmiita antamaan tukea toisille, kun heidän vaatimuksensa ovat perusteltuja.
Kun yleislinja on rakentava, voi saada paremmin ymmärrystä silloin, kun on poikkeuksellisia omia asioita puolustettavana ja on jopa hankala. Silti pitää muistaa, että meillä on paljon yhteisiä etuja muiden kanssa, joita pitää edistää, eikä keskittyä torjumaan muiden aloitteita.
Suomi on vapaaehtoisesti osa suurta yhteisöä, jonka kanssa jaamme samat arvot ja rakennamme yhteisiä instituutioita.
Toivotan parhaat onnittelut Ekonomiska Samfundetille, joka viettää tänään 120-vuotisjuhliaan.
1 Näin alkaa Francois Cochet’n kirja La Grande Guerre. Fin d'un monde, debut d'un siècle, Ministre de la Defence, Paris 2014. Esitelty YLE1:n radio-ohjelmassa 5.8.2014.
2 Patricia Clavin, “International organisation and World War I”, VoxEU, 3.8.2014, och Louis Pauly, The League of Nations and the Foreshadowing of the International Monetary Fund, Essays in International Finance No. 201, Princeton University, December 1996.
3 Päätökseen vaikutti ratkaisevasti ruotsalaisen professori Eli Heckscherin lausunto vuodelta 1923. Kultakantaan palattiin lopulta vuonna 1926. Ks. Jon Hirvilahti ja Jaakko Autio, ”Vuoden 1926 valuuttakurssiratkaisun tarkastelu”, Kansantaloudellinen aikakauskirja 1/1995, 6-14.
4 Ronald McKinnon, Money in International Exchange: The Convertible Currency System, Oxford University Press 1979.