Arvoisat kuulijat,
Ensinnäkin parhaat kiitokseni mahdollisuudesta tulla puhumaan juhlaseminaariinne. 1990-luvun alun la-man vuosina perustettu Velkaneuvonta ry on tehnyt 15 vuotta arvokasta työtä ylivelkaantuneiden auttami-seksi vastuiden uudelleenjärjestelyissä. Toivon ja uskon, että nykyisessä rahoitusmarkkinoiden myrskyssä ongelmat, joita joudutte pohtimaan, ovat kuitenkin vähemmän haitallisia kuin tuossa onnettomassa krii-sissä, joka maatamme kohtasi. Suomen talous on kokonaisuutena aivan toisenlaisessa tilanteessa kuin tuolloin kohtaamaan tämän maailmanlaajuisen, toki erittäin vakavan rahoitusjärjestelmän häiriön.
***
Riskit ja niiden realisoituminen ovat erottamaton osa rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Kohtuullisten häi-riötilojen ajatellaan olevan jopa hyödyllisiä: ne ylläpitävät terveellistä riskitietoisuutta. Tämä on yksi tapa, jolla markkinamekanismi korjaa itse ongelmiaan.
Nyt koettua ja yhä käynnissä olevaa rahoitusmarkkinakriisiä ei voida tietenkään pitää normaalina, terveenä vaihteluna. Sen kesto ja syvyys ovat edelleen arvailujen varassa - talouden näkymiä varjostaa aivan poikkeuksellinen epävarmuus. Mutta epäilemättä tämäkin häiriötila ajallaan rauhoittuu. On kuitenkin il-meistä, että kriisin jälkeen ”normaali” tilanne on aivan erilainen kuin ennen sitä.
Olen jäsennellyt esitykseni seuraavasti. Ensin tarkastelen rahoitusmarkkinoiden ongelmia ja niiden taustoja sekä viranomaistoimia globaalilla, EU:n että Suomen tasolla. Pohdiskelen myös kriisin mahdollisia seurausvaikutuksia rahoitusmarkkinoiden tulevaisuuden kannalta. Lopuksi tarkastelen lyhyesti rahoitus-kriisin vaikutuksia myös Suomen talouden kannalta ja sitä miten nykyinen taantuma eroaa 1990-luvun lamasta.
Rahoitusmarkkinoiden häiriötilan taustaa
Viime vuosien ja vuosikymmentenkin aikana kotitalouksien ja yritysten velka-asteet ovat kasvaneet ylei-sesti maailmantaloudessa ja myös Suomessa. Tämä kehitys on pääosin myönteistä ja heijastaa rahoituksen välityksen kehitystä.
Rahoitusmarkkinoilla laina-ajat ovat pidentyneet ja korkomarginaalit supistuneet samalla kun riskien ha-jauttamisen kehittyminen ja teknologia ovat mahdollistaneet pankkien kannattavan toiminnan myös supis-tuneiden marginaalien oloissa.
Rahoituksen voimakkaaseen kasvuun on samalla liittynyt ongelmia, ennen kaikkea riskien alihinnoittelu. Luottokannan kasvaessa luottoriskit kasvoivat. Samalla riskien hinnoittelu on ollut horjuvaa. Vielä viime vuoden 2007 kesällä, rahoitusmarkkinahäiriön kynnyksellä, riskilisät kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla olivat niin matalia, että tilannetta pidettiin laajalti kestämättömänä: hinnoittelu rahoitusmarkkinoilla ei voinut heijastaa riskien aitoa kustannusta.
Osansa riskien aliarvioimiseen oli vuosia jatkuneilla löysillä rahoitusoloilla. Löysiin rahoitusoloihin oli hyviä syitä: Muun muassa tuotannon siirtyminen halpatuotantomaihin painoi maailmankaupan hintoja alaspäin, ja deflaation välttämiseksi keskuspankit pitivät korkotasoa matalana.
Yleisen korkotason alentuessa rahoitusmarkkinoilla kiertävä runsas rahoitus joutui hakemaan sijoituskoh-teita yhä riskipitoisemmista investoinneista totutun tasoisten tuottojen saavuttamiseksi. Seurauksena sijoi-tusten ja velkamateriaalin laatu heikkeni. Tästä selvimmän esimerkin tarjoaa Yhdysvaltain osin holtitto-maksi päässyt asuntolainoitus, ja se onkin tämänkertaisen kriisin alkuunpanija.
Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden ongelmissa keskeisessä roolissa oli asuntoluottojen arvopaperistaminen eli yksittäisten asuntoluottojen kokoaminen, paketoiminen ja myynti eteenpäin arvopapereina. Monissa tapauksissa luoton myöntäneen pankin ja loppusijoittajan väliin muodostui moniportainen ketju, jossa asuntoluottojen, ja myös auto- ja muiden kulutusluottojen paketoinnissa syntyneet arvopaperit paketoitiin uudelleen kahteen tai kolmeen kertaan yhä eksoottisemmiksi muodostuviksi johdannaisarvopapereiksi.
Riskien hajauttaminen jälkimarkkinakaupalla ja johdannaisilla on sinänsä myönteistä, mutta sen hallitse-mattomaan käyttöön liittyy monia ongelmia:
1. Kannustimet valvoa luottokelpoisuutta heikkenevät. Kun pankki luottoa myöntäessään tietää, että luottoriskin kantaa joku toinen, ei riskiarviota välttämättä laadita yhtä huolellisesti kuin jos riskit maksettaisiin omasta kukkarosta.
2. Käsitys riskistä ja sen käyttäytymisestä eri tilanteissa hämärtyy. Kun arvopaperi siirtyy alkuperäiseltä arvioijalta ja luoton myöntäjältä jälkimarkkinasijoittajille, jopa moniportaisessa siirrossa, on sijoittajalla heikot edellytykset muodostaa valistunut arvio viimeisessä paketoinnissa muodostuvan arvopaperin riskiominaisuuksista.
Käytännössä luottoriskien arviointi jäi paljolti muutamien riskiluokituslaitosten varaan. Näihin riski-luokituksiin suhtauduttiin liian luottavaisesti; myös luokituslaitosten ymmärtämys näiden monimut-kaisten arvopapereiden riskeistä osoittautui heikoksi. Luokitukset rakennettiin lähinnä historian an-tamaan todennäköisyyteen erilaisessa rahoitusasemassa olevien kotitalouksien joutumisesta maksuky-vyttömyyden tilaan normaaleissa talousoloissa. Niissä ei kyetty arvioimaan koetun kaltaiseen asun-tomarkkinoiden pysähtymiseen liittyviä luottoriskejä. Hienokaan matematiikka ei auta, jos aidot alku-peräiset riskiarviot ovat hataria.
3. Paljon on kritisoitu myös rahalaitosten bonusjärjestelmiä. Useille sijoituksille on tyypillistä, että tuotot niistä ovat etupainoisia, mutta riskit vahvasti takapainoisia. Jos sijoitushenkilöstöä palkitaan niin, että palkkioissa painottuvat alkuvaiheen tuotot mutta eivät myöhemmän ajan mahdolliset tappiot, lisätään rahoituslaitosten ja koko talouden riskiä huomattavasti. Juuri näin näyttää viime vuosina käyneen. Monien ongelmiin joutuneiden kansainvälisten pankkien bonusjärjestelmät ovat eduiltaan ylittäneet kohtuuden rajat.
4. Arvopaperistamista käytettiin paitsi riskien hallintaan, ilmeisesti myös viranomaisten pankeille aset-tamien vakavaraisuusvaatimusten kiertämiseen. Pankkeihin kohdistuvat vakavaraisuussäännökset asettavat rajat pankkien taseessaan pitämien riskiluottojen määrälle. Vakavaraisuussäännöksiä on voinut jossain määrin kiertää siirtämällä riskejä taseensa ulkopuolisiin sijoitusyhtiöihin. Vaikka nämä sijoitusyhtiöt ovat muodollisesti olleet pankeista riippumattomia, käytännössä pankit ovat joutuneet takaamaan niiden toiminnan. Siten arvopaperien siirtäminen ulkopuolelle ei käytännössä ole suojannut pankkeja riskeiltä.
Oheinen kaavio (1) havainnollistaa Yhdysvaltain asuntoluottomarkkinoiden subprime-lainojen paketoi-mista ja eri osapuolten toimia.
Summa summarum: Voimakas rahoituksen kasvu, arvopaperistaminen monimutkaisiksi tuotteiksi, ja ris-kien alihinnoittelu johtivat markkinahäiriöön, jossa sijoittajat eivät enää voineet paikallistaa riskiä eikä ar-vioida sen suuruutta realistisesti.
Kriisin vaikutuksista
Markkinahäiriön alettua riskilisät nousivat räjähdysmäisesti. Eräät pankit maksoivat luotonotostaan hurjia marginaaleja. Merkille pantavaa oli, että kriisi ei ole jättänyt juuri ketään osattomaksi: riskilisät ovat nousseet kaikilla. Riskilisät pankkien välisillä interbank-markkinoilla, jotka ennen kriisiä olivat muutaman prosenttiyksikön sadasosan suuruisia, ovat olleet yli prosenttiyksikön, jopa enemmän.
Turvasatamia, riskittömäksi koettuja toimijoita, ei rahoitusmarkkinoilla juurikaan ole. Tilanteessa heijastuu se epävarmuus riskien jakautumisesta, joka ei vielä runsaan vuodenkaan jälkeen ja monista viran-omaistoimenpiteistä huolimatta ole hälventynyt.
Näin kansainvälinen häiriö on heijastunut laajasti myös Suomen rahoitusmarkkinoille ja riskilisänä monien suomalaisten velallisten korkoihin viitekorkoina käytettyjen euribor-korkojen riskilisien kautta, vaikka täällä ei pankkien ongelmia ole juuri esiintynytkään.
Oheinen kuvio (2) havainnollistaa euribor-korkojen riskipreemioita. Kuviosta näkyy, että riskilisät edel-leenkin ovat korkealla tasolla. Koska monien lainojen korko on sidottu näihin viitekorkoihin, lainanottajat joutuvat siten maksamaan tämän ylimääräisen lisän, jossa nyt viime päivinä on nähtävissä pienenemistä – toivottavasti suunta jatkuu.
Likviditeettihäiriö syveni ja muuttui yhä vakavammaksi useiden pankkien vakautta uhkaavaksi kriisiksi. Tappioiden ja omanpääoman arvon alennusten kautta useat isot globaalit pankit joutuivat vakavaraisuus-ongelmiin ja pyrkivät hankkimaan uutta pääomaa esim. valtiollisilta sijoitusrahastoilta, sovereign wealth fundeilta. Kriisin pitkittyessä ja likviditeettiongelmien jatkuessa seurauksena on ollut fuusioita ja pankkien haltuunottoja viranomaisten toimesta.
Erityisesti ison yhdysvaltalaisen investointipankin, Lehman Brothersín, kaatuminen 15.9. 2008 laukaisi laajamittaisen paniikin. Lehmanin konkurssi nosti riskilisät, jotka jo olivat jonkin verran alentuneet, jälleen uudelle tasolle. Pankit halusivat turvata oman likviditeettiasemansa eivätkä lainata toisilleen. Markkinoilla vallitsee edelleenkin suuri epäluottamus.
Maailman keskuspankit ovat monin toimin pyrkineet turvaamaan rahoitusmarkkinoiden toimintaa, ja esi-merkiksi Pariisissa, jonne Euroryhmä eli 15 euromaan päämiehet kokoontuivat 12.10. 2008, EKP ilmoitti jatkavansa ja tehostavansa toimia likviditeetin turvaamiseksi, ja myös sopimalla Fedin kanssa dollarili-kviditeetin tarjonnasta Euroopassa, laajentamalla hyväksyttävän vakuusmateriaalin listaa. jne.
Oheiseen kalvoon (3) on koottu Pariisissa sovitut toimet.
Kaikilla näillä toimenpiteillä pyritään poistamaan epävarmuutta ja saamaa rahoitusjärjestelmä takaisin toimivaksi ja näin estämään rahoitusmarkkinakriisin välittyminen yritysten ja kotitalouksien toimintaan ns. luottolamana.
Luottolamalla tarkoitetaan sitä, että kun pankkien omat pääomat lisääntyneiden tappioiden ja arvonalen-nusten myötä alentuvat, pankit joutuvat vakavaraisuusvaatimuksen täyttääkseen pienentämään saamisiaan eli lainakantaansa. Tällöin kansantalous voi joutua taantumaan tai lamaan, kun luototus esimerkiksi elin-kelpoisille yrityksille vähenee.
Oheinen kuvio (4) havainnollistaa ilmiön vakavuutta: oman pääoman pieneneminen 2%-yksiköllä esim. 10 prosentista 8 prosenttiin, merkitsee, että palauttaakseen tilanteen ennalleen 10%:ksi, pankin on pie-nennettävä tasetta (lainanantoaan) 10 kertaa tappion määrällä eli 20:llä. Ilman uutta pääomasijoitusta pankin on siis alennettava luotonantoaan alas merkittävästi, mikä luonnollisesti vaikuttaa negatiivisesti reaalitalouteen eli kotitalouksien ja yritysten investointeihin ja muihin hankintoihin.
Valtiot ovat myös sopineet monista vakauttamistoimenpiteistä pankkien talletus- ja markkinehtoisen ra-hoituksen turvaamiseksi, mm. talletussuojaa tilapäisesti nostamalla, antamalla valtion takauksia pankkien liikkeeseen laskemille velkakirjoille aina viiteen vuoteen saakka sekä lupaamalla turvata elinkelpoisten pankkien riittävän pääoman valtion pääomasijoituksilla.
Pankkisektorin tukitoimet ovat olleet varsin massiivisia. Yhdysvalloissa on jouduttu pelastamaan kriisi-pankkeja ja luottolaman estämiseksi sitouduttu suuriin tukitoimiin.
Euroopassa vastaavat toimet ovat olleet jonkin verran pienempiä, mutta kuitenkin merkittäviä.
Kaikkiaan pankit ovat tehneet alaskirjauksia runsaan 700 mrd. dollarin edestä kriisin alettua. Uutta pää-omaa on hankittu saman verran.
Valtioiden takuusitoumukset vielä monin verroin suurempia.
Oheinen kuvio (5) antaa kuvan pankkisektorin tukitoimien suuruusluokista eri EU-maissa. Kuviosta näkyy myös, että suhteessa bruttokansantuotteeseen tukitoimet ovat suurimmat Irlannissa – ja esimerkiksi Saksassa, jossa tukitoimet absoluuttisin termein ovat suurimmat, suhteessa bruttokansantuotteeseen ne ovat varsin pienet.
***
Mitä opittavaa rahoitusmarkkinakriisistä?
Finanssikriisi herättää luonnollisesti monenlaisia kysymyksiä, ja vastauksien etsiminen on vasta alkamassa.
1. Yksi ilmeinen kysymys koskee arvopaperistamisen tulevaisuutta.
Vaikka arvopaperistamiseen liittyvät ongelmat ovat kiistämättä käynnissä olevan häiriön ytimessä, ei ar-vopaperistamista pidä kategorisesti tuomita eikä pyrkiä lopettamaan. Oikein käytettynä arvopaperistami-nen on tehokas väline: se mahdollistaa riskien hajauttamisen suhteellisen ohuesti pääomitetulta pank-kisektorilta eläkerahastoille, sijoitusrahastoille ja muille vahvemmin pääomitetuille tahoille. Arvopaperis-tamalla esim. asuntomarkkinoiden systeeminen riski kyetään jakamaan useammille ja vahvemmille harti-oille, ja siten parantamaan rahoitusjärjestelmän kestävyyttä.
Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei mitään tarvitsisi tehdä. Jatkossa arvopaperistaminen tulee kyetä toteut-tamaan tavalla, joka säilyttää kannustimet vastuulliseen toimintaan eikä johda Yhdysvalloissa koetun kal-taisiin ylilyönteihin. Tuotteita tulee standardoida ymmärrettävään muotoon, taustalla oleviin velkapape-reihin tulee soveltaa hyvin määriteltyjä kriteerejä. Euroopassa arvopaperistaminen on useimmissa maissa vielä siinä määrin alkuvaiheessaan, että järjestelmät voidaan rakentaa lähtökohtaisesti paremmiksi.
2. Laajempi kysymys on, miten suhtautua ylipäänsä innovaatioon rahoitusmarkkinoilla.
Arvopaperistamisen synty ja hurja kasvu Yhdysvalloissa on yksi esimerkki sarjassa rahoitusmarkkinoiden innovaatioita, jotka kerta toisensa jälkeen vievät rahoitusmarkkinat tutkimattomille vesille. Myös jatkossa tulee uusia tuotteita, joiden toimintaa ei aluksi täysin ymmärretä. Tällaisia innovaatiota ei voi eikä pidä yrittää sääntelyn keinoin estää. Sen sijaan on tärkeää varmistaa, että innovaatioista koituvat riskit eivät uhkaa rahoitusmarkkinoiden perusrakenteita, ja erityisesti turvata talletuspankkien vakaus.
Tässä suhteessa rahoitusmarkkinaviranomaisilla monessa maassa on vakavan keskustelun paikka. Monet talletuspankit, myös Euroopassa, olivat hankkineet mittavia positioita Yhdysvaltain subprime-arvopapereita ilman, että valvovilla viranomaisilla oli siitä tietoa. Ja vaikka viranomaisilla olisi ollut kaikki tarvittava tieto, voi kysyä, olisiko valvoja silti ymmärtänyt näihin sijoituksiin liittyvät riskit ennen kuin ne viime vuoden kesällä alkoivat realisoitua.
3. Käynnistynyt keskustelu tulee koskemaan myös mahdollisia tarpeita uuteen sääntelyyn.
Joudutaan pohtimaan tapoja, miten talletuspankit – rahoitusmarkkinoiden selkäranka – kyetään suojaa-maan rahoitusmarkkinoiden myrskyltä. Voisiko sääntelyllä rakentaa talletuspankkien ympärille parempia turvavalleja ja ohjata talletuspankkien sijoitustoimintaa tavalla, joka takaisi valvojien edellytykset varmis-tua pankkien vakavaraisuudesta. Rahoitusmarkkinoiden historiassa on ollut vaiheita, joissa talletuspank-kitoiminta ja investointipankkitoiminta on ollut lailla erotettu. Tällaisessa mallissa talletuspankit ovat ra-hoitusmarkkinoiden turvasatamia, joissa tavalliset tallettajat voivat huoletta pitää varojaan, kun taas in-vestointipankkien avulla voivat tavoitella parempia tuottoja ne, joilla on halua ja kykyä kantaa riskejä. Radikaaleihin uudistuksiin tuskin tällä kertaakaan päädytään. Todettakoon kuitenkin, että Yhdysvalloista ovat jo hävinneet suuret investointipankit joko fuusioitumisen, kaatumisen tai yritysmuodon vaihtamisen seurauksena.
4.Edelleen joudutaan miettimään rahoitusmarkkinoiden sääntelyn ja valvonnan rakenteita etenkin Yhdysvalloissa, josta kriisi alkoi, mutta myös Euroopassa.
Rahoitusmarkkinoiden valvonta ei ole Euroopassa kansainvälistynyt samaa vauhtia kuin pankkitoiminta, vaan valvonta- ja kriisinhoitorakenteet ovat säilyneet pitkälti kansallisina. Yhteistyötä kansallisten viran-omaisten välillä on toki kehitetty, mutta silti on selvää, että voimakkaasti kansainvälistyneen euroalueen pankin joutuminen vaikeuksiin (Fortis), aiheuttaa monenlaisia vaikeasti ratkaistavia vastuukysymyksiä. Häiriö onkin jälleen kerran muistuttanut, miten tärkeää on, että rahoitusmarkkinoiden sääntely ja valvonta kehittyy sinänsä välttämättömän Euroopan rahoitusmarkkinoiden integraatiokehityksen mukana. EU tar-vitsee ylikansallisen valvojan. Poliittista johtajuutta näiden asioiden eteenpäin viemiseen tarvitaan.
***
Suomen talous ja Suomen rahoitussektori
On luonnollisesti selvää, että Suomen talous ei voi olla eristäytynyt maailman rahoitusjärjestelmän kriisin vaikutuksilta, vaikka suoranaisia tappioita riskisijoituksista ei olisikaan tullut merkittävästi. Edellä jo viit-tasin euribor-korkojen riskilisiin, joiden vuoksi suomalaiset lainanottajat, joiden lainat ovat varsin yleisesti sidottuja näihin viitekorkoihin joutuvat maksamaan lainoistaan ”normaalia” suurempaa riskilisää.
Suoman Pankki julkaisi tiistaina vakausraporttinsa. Arviomme mukaan Suomen rahoitusjärjestelmä on edelleen vakaa. Suomalainen pankkitoiminta on toistaiseksi kärsinyt finanssikriisistä vähemmän kuin pankit muualla. Tässä yhteydessä on hyvä tuoda esille, että meillä talletuspankkien varainhankinta on suhteellisen suurelta osin perustunut talletuksiin – ja ehkä meillä vielä oli muistissa edellisen pankkikrii-simme opetukset riskinotosta.
Kansainvälisen kriisin suorat vaikutukset ovat rajalliset, mutta välillisiltä vaikutuksilta ei vältytä. Mm. vastapuoliriski on keskeisessä asemassa. Samoin taloudellisen tilanteen heikentyessä luottoriskin merkitys korostuu jatkossa samanaikaisesti kun pankkitoiminnan tuotot alenevat.
Oheinen kuvio (6) havainnollistaa pankkitoiminnan tuloskehitystä. Luottotappiot ovat kuitenkin edelleen varsin pieniä.
Kaiken kaikkiaan pankkisektorin vakavaraisuus ja maksuvalmius ovat säilyneet suotuisina, mutta kannat-tavuus on kääntynyt laskuun.
Pankkisektorille kohdistuu kuitenkin suuria haasteita siinä, että pankkien tulisi pystyä paikkaamaan mui-den rahoituslähteiden kuivumisen jättämää aukkoa erityisesti yritysten rahoitustarpeissa. Kun yritykset eivät yritysluottomarkkinoiden toimimattomuuden vuoksi pysty saamaan rahoitusta suoraan markkinoilta, pankkeihin kohdistuu normaalioloja suurempi kysyntä esim. käyttöpääoman rahoittamisessa. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää, että pankit pyrkivät käyttämään tarjolla olevia mahdollisuuksia luotonantoky-kynsä vahvistamiseksi. Terve varovaisuus kuuluu pankkitoimintaan, mutta jos koko pankkisektori kai-vautuu poteroihinsa, seurauksena on vaikeuksia yrityssektorilla, mikä ei suinkaan auta pankkeja jatkossa, vaan päinvastoin.
Reaalitalouden näkymät
Talousnäkymien heikentyminen maailmanlaajuisesti koskee luonnollisesti myös Suomea. Suomen Pankin tiistaina julkaiseman ennustetarkistuksen mukaan Suomen kasvun arvioidaan painuvan taantumaa En aio mennä ennusteen esittelyyn tarkemmin – se on esitelty Euro& talous-lehdessämme ja nettisivuiltamme.
n, eli ensi vuoden ennuste on -½ prosenttia ja talous elpyy ennusteen mukaan vasta vuonna 2010. Avain-asemassa kasvun suhteen ovat kuluttajat, sillä yritysten vienti ja investoinnit kohtaavat maailmantalouden taantuman selkeämmin. Meillä viennin merkitys on suuri ja painottuu investointitavaroihin. Kotitalouksien reaalitulot kasvavat varsin suotuisasti tehtyjen palkkaratkaisujen ja alenevan inflaation myötä, eli koti-taloudet, jotka voivat luottaa työllisyystilanteensa pysyvän hyvänä, eivät omassa taloudessaan kohtaa taantumaa.
Tärkeää mielestäni onkin olla lietsomatta yltiöpessimismiä, joka pahimmillaan alkaisi ruokkia itse itseään.
Me emme ennusta 1990-luvun alun kaltaista lamaa. Ennustekuvamme on aivan erilainen ja perustuu mo-niin taloutemme vahvuuksiin, joita olemme rakentaneet tuon laman jälkeen: talouden rakenteet ovat kil-pailullisemmat, kasvu ei ole viime vuosina nojautunut ulkomaiseen velkaantumiseen, tasapaino-ongelmilta on noususuhdanteen aikana vältytty, julkinen talous on tukevasti ylijäämäinen ja meillä on elvytysvaraa, pankkien tila on vahva.
Tilanteen havainnollistamiseksi haluan näyttää yhden kalvon koskien nykytilannetta ja sen vertailua kah-teen edeltäneeseen laskusuhdanteeseen.
En halua vähätellä tilanteen vakavuutta, mutta kuten havaitsette oheisesta kalvosta (7), ennustekuvamme on aivan erilainen kuin 1990-luvun alun suuri lama – lähempänä ”normaalia” suhdannelaskua, vaikkakin vakavampi.
***
Haluan päättää tämän katsaukseni muistuttamalla lopuksi vielä yhdestä tärkeästä erosta nykytilanteen ja 1990-luvun alun tilanteen välillä, eli sanoa muutaman sanan eurosta ja Euroopan keskuspankin rahapoli-tiikasta.
10-vuotias euro onnistunut
Euron käyttöönotto ja keskinäisten valuuttakurssiriskien häviämisen 10 vuotta sitten rauhoitti tuntuvasti Euroopan rahaoloja. Suuri, vakaan ja uskottavan rahapolitiikan euroalue on globaalissa taloudessa vakaut-tava tekijä ja helpottaa myös keskeisten keskuspankkien yhteistyötä. Voipa vain kuvitella mitä nykyisessä rahoitusmarkkinoiden turbulenssissa – tai aiemmissa häiriötilanteissa kuten syyskuun 11 päivän 2001 ter-rori-iskujen aiheuttamassa tilanteessa, tai Irakin sotien puhjetessa – olisi tapahtunut Euroopassa, jos meillä olisi ollut useampia valuuttoja. Luultavasti valuuttamarkkinoilla olisi ollut aikamoista heiluntaa haitallisin seurauksin – myös meille Suomelle. Nyt sen sijaan maailman keskeiset keskuspankit – ennen kaikkea Euroopan keskuspankki ja koko Eurojärjestelmä sekä Yhdysvaltain Federal Reserve – ovat voineet toimia koordinoidusti sopien mm. pankkijärjestelmän likviditeetin turvaamisesta ja siten lieventäen rahoi-tusmarkkinoiden kriisiä.
Lisäksi EKP on pystynyt tekemään em. toimet rahaolojen tukemiseksi vaarantamatta perustehtäväänsä. Rahapolitiikka on pystytty mitoittamaan hintavakauden näkökulmasta, ja kun maailmantalouden näkymät ovat heikentyneet ja sen seurauksena hintaodotukset ovat nopeasti tulleet alas, korkoja on ripeästi laskettu.
On myös huomattava, että euroalueen jäsenyys suojaa euroalueen jäsenmaita myös maksutasekriisiltä, jonka kohteeksi esimerkiksi Islanti on joutunut. Ei olekaan yllättävää, että euron suosio myös esimerkiksi Tanskassa ja Ruotsissa on kasvanut. Ennustan, että euroalue laajenee nopeammin kuin vielä jonkin aikaa sitten ajateltiin.