Pääjohtaja Olli Rehn: Pieni valtio voimapolitiikan maailmassa
Pääjohtaja Olli Rehn
Suomen Pankki
Juhlapuhe Lappeenrannan Paasikivi-seuran 50-vuotisjuhlakokouksessa
Lappeenranta, 11.2.2020
Esityskalvot (PDF)
Pieni valtio voimapolitiikan maailmassa
Hyvät lappeenrantalaiset ja muiden Paasikivi-seurojen jäsenet,
Tänään juhlimme Lappeenrannan Paasikivi-seuran viisikymmenvuotista taivalta. Kunnioitettava ikä mille tahansa seuralle – onneksi olkoon vireälle viisikymppiselle!
Hyvin lyhyen mutkan kautta Paasikiveen liittyy myös toinen tapahtuma, josta on tänään tasan kahdeksankymmentä vuotta: Helmikuun 11. päivä vuonna 1940 Suomen pääpuolustuslinja murtui Kannaksella, ja muutaman päivän päästä Länsi-Kannaksen joukkojen oli vetäydyttävä Mannerheim-linjalta. Vaikka seuraavien viikkojen aikana neuvostojoukkojen eteneminen pystyttiin pysäyttämään, oli tilanne monin tavoin vaikea, lähes epätoivoinen. Äärimmäisten ponnistelujen jälkeen Moskovan rauha kuitenkin solmittiin 12.3.1940 ja astui voimaan seuraavana päivänä. Suomen valtuuskunnassa Moskovassa rauhasta neuvottelivat Suomen Pankista talvisodan alussa pääministeriksi siirtynyt Risto Ryti sekä ministeri Juho Kusti Paasikivi.
Vaikka Suomen miehitys saatiinkin talvisodassa ja myöhemmin estettyä, on toinen maailmansota – ja meidän sotamme sen osina – pysäyttävä esimerkki siitä, mitä voi pahimmillaan tapahtua, kun pelkkä voimapolitiikka sanelee valtioiden välisten suhteiden kehityksen.
Ennen toista maailmansotaa hyvin monet kansainvälisen yhteystyön muodot rapautuivat, eikä esimerkiksi Kansainliitto pystynyt rajoittamaan yhdenkään maan aggressiivista toimintaa, vaikka Suomen ja Ruotsin välisen kiistan Ahvenanmaasta se toki tuomaroikin – menestyksekkäästi ja myös aikaa kestävällä tavalla.
1930-luvun alkupuolen suuri lama hajotti kansainvälisen kauppajärjestelmän. Maat asettivat tulleja ja muita kaupan esteitä toisilleen, vuorotellen nokitellen. Kyseessä oli sananmukaisesti negatiivisen summan peli – kaikki todellakin hävisivät. Kaupan esteet hidastivat toipumista suuresta lamasta entisestään, ja koko epäonninen prosessi lisäsi epäluuloja maiden välillä. Ei ollut instituutioita, jotka olisivat auttaneet toimien koordinoinnissa, eikä keskinäistä luottamusta.
KALVO 2: Epävarmuus ja epäsopu varjostavat näkymiä
Vaikka historia harvemmin toistaa itseään, eikä 2020-lukua voi verrata 1930-lukuun, on näillä kahdella ajanjaksolla myös yhtäläisyyksiä. On syytä pysähtyä miettimään, miten Suomen kaltainen pieni kansakunta parhaiten luovii eteenpäin ja pärjää voimapolitiikan maailmassa. Siis tilanteessa, jossa sekä kansainvälisen kaupan että turvallisuuspolitiikan säännöt kyseenalaistetaan voimakkaiden maiden toimesta. Ikävä kyllä monet toimijat ovat valmiita repimään alas kauan toimineita yhteistoiminnan muotoja kaikilla rintamilla, ja osa viittaamaan kintaalla jopa valtioiden alueellisen koskemattomuuden periaatteelle.
Kauppapolitiikassa etenkin Yhdysvallat kyseenalaistaa voimakkaasti sekä Maailman kauppajärjestö WTO:n toiminnan että omat vapaakauppasopimuksensa. Tyynellä valtamerellä presidentti Trump veti lähes ensi töinään Yhdysvallat ulos edeltäjänsä neuvottelemasta Trans-Pacific Partnershipistä, TPP:stä. Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alueen sopimus neuvoteltiin monenlaisten vaiheiden jälkeen uusiksi. Useimpien asiantuntijoiden mukaan Yhdysvallat ei hyötynyt tästä prosessista kuitenkaan mitään.
KALVO 3: Aasian vuosisata
Kiinan suhteen monella muullakin maalla kuin Yhdysvalloilla on oikeutettuja huolia. En viittaa tällä vain ajankohtaiseen, maailmantaloudessa epävarmuutta luovaan koronavirusepidemiaan, vaan katson asiaa pidemmällä aikajänteellä. Kiina liittyi Maailman kauppajärjestöön vuonna 2001, mikä auttoi maata kasvamaan selvästi aiempaa nopeammin ja nostamaan satoja miljoonia ihmisiä äärimmäisestä köyhyydestä. Kiina on kuitenkin ollut haluton korjaamaan epäreiluja kauppapoliittisia käytäntöjään.
Näin ollen Yhdysvaltain kauppapoliittiset toimet Kiinan suhteen ovat saaneet osakseen myös ymmärrystä. Yhdysvallat on kuitenkin jättänyt käyttämättä kaikki mahdollisuudet koordinoida toimenpiteitään muiden kauppapoliittisten toimijoiden kanssa. Tämä seikka – ja maan monin tavoin nykivä toiminta – ovat pitkittäneet kauppasotaa Kiinan ja Yhdysvaltain välillä entisestään. Vaikka kiistassa on nyt solmittu tulitauko, eivät taustalla vaikuttaneet ongelmat ole hävinneet minnekään. Pohjimmiltaan kyse on Yhdysvaltain ja Kiinan välisestä teknologisesta ja taloudellisesta valtakamppailusta, jossa on myös vahva strateginen, turvallisuuspoliittinen ulottuvuutensa.
Presidentti Xi Jingpingin vuonna 2012 alkaneella valtakaudella Kiina on ryhtynyt harjoittamaan aiempaa määrätietoisempaa ulkopolitiikkaa, uudenlaista geotaloutta, johon liittyy ”vyö ja tie” -hankkeena käynnistetty infrastruktuuriohjelma, myös arktinen silkkitie. Suomen on seurattava tarkoin hankkeen kehitystä ja Kiinan vaikutuspyrkimyksiä.
KALVO 4: Ilmastotyön globaalia koordinaatiota on vahvistettava
Myös ilmastopolitiikassa Yhdysvallat kulkee toiseen suuntaan kuin useimmat muut maat. Päätös vetäytyä Pariisin sopimuksesta näyttäytyy vastuuttomana tilanteessa, jossa pelkkä ilmaston lämpenemisen rajoittaminen noin 1,5 asteeseen vaatii voimakkaita toimia. Kiina ei ole paljoa parempi: se investoi kyllä uusiutuvaan energiaan, mutta rakentaa yhä kivihiilivoimaloita. Maan vuosittaiset päästöt kasvoivat vuosina 2010–2017 yhteensä yli miljardilla tonnilla, joka on yli kolmasosa Euroopan unionin vuotuisista päästöistä.
Sääntöperäisen maailmanjärjestyksen murentaminen ei rajoitu kauppapolitiikkaan ja ilmastonmuutoksen estämiseen. On vain reilut viisi vuotta siitä, kun Venäjä liitti laittomasti Krimin niemimaan itseensä ja ryhtyi horjuttamaan Ukrainan yhtenäisyyttä. Presidentti Vladimir Putinin valtakaudella Venäjä on harjoittanut kovaotteista ulkopolitiikkaa, joka on lisännyt jännitteitä Itämeren alueella. Tätä ei voi perustella uhkakuvilla, vaan se liittyy Venäjän geopoliittiseen ajattelutapaan.
Näiden toimien takia Venäjälle asetetut Yhdysvaltain ja EU:n pakotteet ovat edelleen voimassa. Pakotteilla on ollut vaikutuksensa Venäjän voimapolitiikan hillitsemisessä, ja niiden poistamiseksi tarvitaan selvää etenemistä Minskin sopimusten täytäntöönpanossa.
KALVO 5: Globalisaatiota ei ole peruttu
Pienen kansakunnan näkökulmasta sääntöihin perustuvan kansainvälisen järjestelmän hapertuminen on erityisen huolestuttavaa. Jos ainoastaan poliittinen ja muu voima ratkaisee, voivat muut, suuremmat toimijat ratkaista meitäkin koskevia asioita täysin meitä kuulematta – ilman että me pääsemme asioihin vaikuttamaan.
Onneksi maailmassamme on liikettä myös toiseen suuntaan, kohti sääntöperäisen maailmanjärjestyksen säilyttämistä, jopa vahvistamista. Kauppapolitiikassa Euroopan unioni on viime vuosina solminut useita vapaakauppasopimuksia, joista suurimmat Japanin ja Kanadan kanssa. Lisäksi EU:lla on neuvottelut pitkällä useiden maiden ja maaryhmien kanssa. Tyynen valtameren ympärillä Japani ja Australia veivät Yhdysvaltain hylkäämän TPP-hankkeen maaliin, ilman Yhdysvaltoja.
Kauppapolitiikassa Euroopan unioni on Suomelle erittäin tärkeä selkänoja. EU:n jäsenenä Suomi on mukana määrittämässä maailman suurimman kauppapoliittisen toimijan politiikkaa. Tulevina vuosina EU:n rooli korostuu entisestään etenkin Kiinan suhteen, kun Kiinan kanssa neuvotellaan mm. investointien suojasta. Asialistalle nousee varmasti myös teknologian käyttöön ja dataan liittyviä asioita.
Yhtä kaikki, esimerkiksi Maailman kauppajärjestössä on useita ongelmia, joita pitää ratkoa ennen kuin järjestö pystyy taas keskittymään vaikkapa palvelukaupan vapauttamiseen.
Toisaalta maailmantalouden hallinnassa Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n rooli on vuosien 2008 ja 2009 talouskriisin jälkeen vahvistunut. Joskus kriisit auttavat meitä arvostamaan aivan eri tavoin erilaisia turvaverkkoja ja foorumeita, joissa valtiot voivat keskustella yhteisesti tärkeistä asioista järjestäytyneellä tavalla.
Eli jotkut osat sääntöihin perustuvaa maailmanjärjestystä toimivat nytkin. Ja Suomi on näillä foorumeilla aktiivinen toimija, ensi sijassa osana Euroopan unionia, välillä pohjoismaisessa viiteryhmässä.
Ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä on liikuttu myös positiiviseen suuntaan. Investoinnit uusiutuvaan energiaan ovat kasvaneet nopeasti ympäri maailman, paitsi Euroopassa myös Kiinassa ja Yhdysvalloissa. Yhdysvaltain sisällä kaupungit ja osavaltiot ovat päättäneet liikkua selvästi liittovaltiota nopeammin kohti vaativampia ilmastotavoitteita.
Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n pääjohtaja Petteri Taalas on painottanut aivan oikein, että ihmiskunnalla on toivoa, kunhan tehdään määrätietoista työtä, etenkin energiataloudessa. Olen samaa mieltä. Ilmastoahdistuksen painaessa mieltä on hyvä muistaa Paasikiven sanat Neuvostoliiton uhkaan viitaten vuonna 1944: kuolemanpelossa ei kannata tehdä itsemurhaa. Ahdistuksen sijaan onkin parempi aktivoitua ja hakea järkeviä ratkaisuja ja todellisia tuloksia. Globaaleihin ongelmiin todellakin tarvitaan globaaleja ratkaisuja, joissa kaikki ovat mukana – ja ilmastonmuutos on nimenomaan globaali ongelma. Yksi maa tai yksi unioni ei yksin riitä. Eurooppa ja Suomi ovat edelläkävijöitä, mutta eivät yksin ratkaise ilmastonmuutosta ilman Yhdysvaltoja, Kiinaa ja Intiaa.
KALVO 6: Oman tontin on oltava kunnossa
Riippuu ehkä katsojasta, onko sääntöihin perustuvan maailmanjärjestyksen lasi tänään puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä. Varmaa kuitenkin on, että pyrkimykset murentaa tämä järjestys ovat saaneet aikaan myös vastavoimia. Tässä palaan vielä tasan 80 vuoden aikaisiin tapahtumiin. Ennen toista maailmansotaa – ehkä jo ennen ensimmäistäkin – kansainvälinen järjestelmä epäonnistui. Talvisodassakin Suomi sai – kuitenkin – monenlaista materiaali- ja muuta apua muista maista, eniten naapurimaastamme Ruotsista, jonka ilmavoimista noin kolmannes oli vartioimassa Pohjois-Suomen ilmatilaa.
Mutta loppujen lopuksi Suomen kohtalon ratkaisivat Suomen omat toimenpiteet – tai siis Suomen omat toimenpiteet vastauksena Neuvostoliiton toimenpiteisiin. Emme tietenkään toimineet siinäkään tilanteessa erossa laajemmasta maailmanpolitiikasta. Talvisodan rauhanneuvotteluissa auttoi lännen lupaama apu. Moskovan silmissä Britannian ja Ranskan puuttuminen konfliktiin uhkasi muuttaa sen laajemmaksi selkkaukseksi länsivaltojen kanssa.
Tätäkin taustaa vasten meille on erittäin tärkeää pitää huolta Euroopan unionin yhtenäisyydestä ja toimintakyvystä unionin perustehtävässä, rauhan ja turvallisuuden takaamisessa. Alkavan vuosikymmenen eli 2020-luvun aikana Euroopan unionin on vahvistettava asemaansa kansainvälisenä toimijana. Suomi on EU:n kautta muotoilemassa Euroopan kansainvälistä roolia ja samalla myös euroatlanttisen suhteen tulevaisuutta. Emme olleet mukana 1940- ja 1950-luvulla, kun läntisen Euroopan integraatiota ja puolustusliitto Natoa perustettiin, mutta nyt emme ole sivustakatsojia, vaan mukana EU:n ja Yhdysvaltojen yhteistyön kehittämisessä, mistä lopulta on kysymys. Tarvitaanko tähän myös uusia sopimusjärjestelyjä, jää nähtäväksi.
Suomen ulkopolitiikan pysyvästi tärkein haaste on silti suhde Venäjään. Presidentti Martti Ahtisaari määritti kylmän sodan jälkeisen suhteemme osuvasti Moskovassa 18.5.1994 pitämässään puheessa, jossa hän sanoi, että ”maidemme – Suomen ja Venäjän – suhteet nojautuvat nyt tasavertaisuuden periaatteelle”. On hyvä, että tämä tärkeä periaate nostettiin selkeästi esiin kylmän sodan yya-kauden päätyttyä.
Meillä on Venäjän kanssa sama raideleveys, mutta eri arvopohja: naapureita olemme, hyviäkin, ja kauppaa käymme, mutta tällä puolen rajaa nojaamme oikeusvaltioon ja kansanvaltaan.
Niinpä Suomen tuoreimmassa v. 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa otetaan huomioon Venäjän paluu voimapolitiikkaan. Osallistuin selonteon valmisteluun Tasavallan Presidentti Sauli Niinistön johtaman ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan jäsenenä.
Selonteossa todetaan ulkopolitiikan ensisijaisuus ja pyrkimyksemme hyviin naapuruussuhteisiin. Kansallisen puolustuksemme uskottavuuden kannalta korostetaan puolustusvoimien entistä nopeampaa reagointivalmiutta, samoin erilaisiin hybridiuhkiin varautumista. Läpi linjan hyödynnetään kansainvälistä yhteistyötä ja pidetään yllä mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä. Kahdenvälinen puolustusyhteistyö etenkin Yhdysvaltain ja Ruotsin kanssa onkin viime vuosina tiivistynyt ja ottanut isoja askelia eteenpäin.
Vuoden 2016 selonteko luo hyvän pohjan myös nyt valmisteilla olevan uudelle selonteolle, jossa valmistautuminen kyberiskuihin ja hybridivaikuttamiseen sekä teknologisen kehityksen edellyttämän nopean reagointikyvyn vahvistaminen saanevat entistä isomman sijan.
Aktiivista vakauspolitiikkaa harjoitamme etenkin lähialueillamme. Vakauspolitiikkaa on toisaalta sekin, että Venäjä huolehtii omista turvallisuuseduistaan Suomen suunnalla parhaiten toimimalla maltillisesti. Suomen ei kannata itse rajoittaa liikkumavaraansa länteen, eikä siten heikentää näitä pidäkkeitä. Tämäkin on osa pienen valtion ”legitiimiä turvallisuusintressiä”, kuten Paasikivi saattaisi sanoa.
Pitämällä huolen omasta tontistamme olemme myös tuottamassa turvallisuutta Itämeren alueelle ja laajemminkin pohjoiseen Eurooppaan. Tämä ei ole suinkaan vähäpätöinen seikka, kun ajatellaan Euroopan unioninkin tulevaa kehitystä. Suomi pystyy siis tukemaan sääntöihin perustuvaa maailmanjärjestystä monin eri tavoin. Tämä onnistuu parhaiten siten, että pidämme oman tonttimme kunnossa – olipa sitten kyseessä talouskehitys tai turvallisuuspolitiikka.