Pääjohtaja Olli Rehnin avauskommentti Paasikivi-seuran vuosikokouksen paneelikeskustelussa

Pääjohtaja Olli Rehn
Suomen Pankki
Paasikivi-seuran vuosikokous 18.2.2021

Pääjohtaja Olli Rehnin paneelikeskustelun avauskommentti

Puheenjohtaja, arvoisat Paasikivi-seuran jäsenet,

Kiitos kutsusta tähän paneeliin. Oma suhteeni järjestävään seuraan on sikäli likeinen, että toimin Paasikivi-seuran edustajana Ulkopoliittisen instituutin hallituksessa ammoisella 90-luvulla, ennen parin vuosikymmenen mittaista palvelusta Euroopan unionin tehtävissä. Aika lailla eri maailmassa silloin elettiin.

Keskityn avauspuheenvuorossani siihen, miten vastakkainasettelu ja yhteistyö näyttävät kehittyvän etenkin maailmantaloudessa ja kauppapolitiikassa.

1. Maailmantaloudessa on kolme napaa: Euroopan unioni, Yhdysvallat ja Kiina. Tältä osin paneelin otsikko on harhaanjohtava: Venäjä ei ole taloudellinen suurvalta, vaikka onkin tällä hetkellä – valitettavasti – voimapolitiikkaa toteuttava sotilaallinen mahti ja fossiilisen energiatalouden merkittävä alueellinen toimija. Näiden kolmen navan kesken käydään myös kamppailu maailmantalouden säännöistä, koskevat ne sitten digitalouden verotusta tai datan käyttöä.

Bidenin valinta on antanut uutta kantovoimaa transatlanttisille suhteille, mikä on Suomen kannalta myönteistä. Hänen ehdottamansa ”Summit of Democracy” voi muodostua tärkeäksi aloitteeksi myös Euroopan ja Yhdysvaltain suhteen jalostamiseen. Euroopan unionilla ja Yhdysvalloilla on monia yhteisiä intressejä, mutta kilpailemme myös monilla aloilla. Toisaalta ilmastonmuutoksen hidastaminen ja rajoittaminen näyttää nyt sitovan meitä kaikkia yhteen.

On myös syytä noteerata G20-ryhmä, jossa pääosa nousevista talouksista on EU:n ja Yhdysvaltain kanssa samanmielisiä, liberaalia kansainvälistä järjestelmää tukevia toimijoita. Venäjä ja Kiina haluavat murtaa tämän liberaalin järjestelmän, tosin sillä erolla, että Kiina kyllä hyväksyy vapaakaupan – omilla ehdoillaan, mutta ei liberaaliin järjestelmään kuuluvia ihmisoikeuksia ja oikeusvaltiota.

Oman edun ja omien arvojen ajaminen vaatii varmasti liittolaisia eri puolilta maailmaa, myös niissä asioissa, joissa olemme suurin piirtein samalla puolella Yhdysvaltojen kanssa. Euroopan unionin vapaakauppasopimus esimerkiksi Japanin ja Etelä-Korean kanssa antaa yhden mahdollisuuden edistää demokratiaa ja sääntöpohjaista maailmanjärjestystä laajemmassa rintamassa.

Tämä auttaisi myös maailmantaloutta, koska globalisaatiota ei tietyistä taka-askelista huolimatta ole todellakaan peruttu. Maailmankauppa ei kasva yhtä nopeasti kuin 2000-luvun alkuvuosina, mutta kasvaa kyllä koko maailmantalouden kanssa suunnilleen samaa tahtia. Lisäksi valtioiden rajat ylittävät pääomaliikkeet ovat korkealla tasolla, varsinkin nyt koronasta elvyttäessä. Kaiken tämän hallintaan liittyy erilaisista määräyksistä, standardeista jne. sopimista – osittain teknistä työtä, mutta myös vallankäyttöä. Kenen säännöillä vaikkapa henkilötiedot kulkevat maasta toiseen?

2. Eräs alue, jolla Yhdysvallat on jo vuosikymmeniä nauttinut kiistattomasta johtoasemasta, on sen oman valuutan maailmanlaajuinen käyttö. Koska Yhdysvalloissa on maailman suurin ja likvidein pääomamarkkina, suuri osa maailman säästöistä kanavoituu sinne. Tämä on antanut Yhdysvalloille mahdollisuuden kuluttaa vuodesta toiseen enemmän kuin maa itse ansaitsee – muut maat ovat aina olleet valmiita sijoittamaan Yhdysvaltoihin kuitenkin.

Yhdysvaltain dollarin ja pankkijärjestelmän mahtia kuvaa hyvin se, kuinka Yhdysvallat pystyy asettamaan pakotteita vaikkapa Hongkongin hallintojohtajalle Carrie Lamille, joka joutuu sen jälkeen ottamaan vastaan palkkansa käteisenä, koska edes Kiinan valtion omistamat pankit eivät halua olla tällaisten henkilöiden kanssa tekemisissä. Taloudellisella vallalla on myös poliittinen ulottuvuutensa ja toisin päin.

Ainoa valuutta, joka edes etäisesti lähestyy tätä dollarin valta-asemaa, on euro. Kansainvälisen järjestelypankki BIS:n kyselyn mukaan lähes puolet maailman valuuttakaupasta on Yhdysvaltain dollareita, kun taas euron osuus hieman alle 20 %. Toisaalta EU:n lähialueilla enemmistö ulkomaankaupasta käydään jo euroissa.  Jos onnistumme kehittämään laajemmat, yhtenäisemmät ja likvidimmät pääomamarkkinat, euron asema myös maailmanlaajuisesti vahvistuu.

Tällaisella kehityksellä voi olla erilaisia seurauksia, ja ainakin Euroopan unioni olisi itsenäisempi suhteessa Yhdysvaltoihin, mutta myös vahvempi suhteessa Kiinaan ja Venäjään.

3. Yhdysvaltain ja Kiinan suhteen kehitys on aikakautemme suurin geopoliittinen kysymys. On ilmeistä, että Yhdysvaltain ja Kiinan välillä säilyy erittäin voimakas jännite – jännite, joka tulee määrittämään kaikkea niiden politiikkaa ja heijastuu tietenkin myös talouteen, kauppaan ja teknologiaan. Vaikka Bidenin retoriikka on Trumpia maltillisempaa, ei tämä perusasetelma muutu.

Tästä korkeajännitteestä johtuen tunnettu historiantutkija Niall Ferguson on vuodesta 2019 käyttänyt käsitettä Kylmä Sota II – siinä missä ”alkuperäisen” kylmän sodan painopiste oli Euroopassa, toisen on Aasiassa ja se on hänen mukaansa käynnissä Kiinan ja Yhdysvaltain välillä. Taustalla on se tosiasia, että Kiinan integroituminen maailmantalouteen ei ole johtanut maan poliittisen järjestelmän liberalisoitumiseen tai demokratisoitumiseen.

En ottaisi tätä tutkijan retoriikkaa kuitenkaan aivan kirjaimellisesti. ”Oikean” kylmän sodan aikana Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välinen kauppa oli kahden miljardin dollarin arvoista vuodessa. Vastaavasti nykyisin Yhdysvaltain ja Kiinan välinen kauppa on arvoltaan kaksi miljardia dollaria päivässä!

Tämä keskinäisriippuvuus tarkoittaa, että täydellinen eriytyminen Yhdysvaltain ja Kiinan välillä kävisi molemmille kalliiksi. Tähän mennessä hyvin harva yhdysvaltalainen yritys on lähtenyt Kiinasta, japanilaisista tai eurooppalaisista puhumattakaan. Yritykset voivat kuitenkin joutua toimimaan kahdessa eri teknologisessa järjestelmässä, etenkin kaikkein korkeimmassa teknologiassa.

Suomen kannalta kahden teknologisen leirin syntyminen olisi pulma, koska se saattaisi luoda paineita valita puoli. Tämä ei ole silti itsestään selvä lopputulos.

Kansainvälisen politiikan näkökulmasta asian ydin on se, että Yhdysvallat haluaa estää Kiinan kehittymisen strategiseksi uhaksi. Molemmat osapuolet myös pyrkivät eri tavoin vaikuttamaan meidän politiikkaamme. Tässä on tärkeää olla realisti ja punnita linjaamme omien etujemme ja arvojemme pohjalta.

4. Sama koskee myös Venäjää, joka ei taloudellisesti ole lainkaan Kiinan veroinen peluri. Talouden uudistaminen on laiminlyöty kymmenen vuoden takaisista puheista huolimatta, ja Venäjä on jäänyt isoksi petrovaltioksi. Yhdysvaltain ja Venäjän väliset suhteet ovat alamaissa, eikä myöskään Venäjän ja EU:n välisissä suhteissa ole monia rohkaisevia merkkejä. Venäjän strategiana on iskeä railoa EU:n ja jäsenmaiden väliin ja näin hajottaa unionia. Tähän käy lääkkeeksi vain Euroopan unionin yhtenäisyys, jota Borrellin röykytyksen pitäisi nyt vahvistaa.

EU:ssa on pitkään elätelty ajatusta, että Venäjä olisi jotenkin kiinnostunut lähentymään eurooppalaisia arvoja ja rakenteita – oikeusvaltiota, demokratiaa, sosiaalista markkinataloutta. Mielestäni tämä on väärä oletus. Venäjän johdon viime aikojen toimet maan sisällä ja ulkopolitiikassa ovat siitä osoitus.

Tämä ei tarkoita, etteikö Venäjän kanssa pitäisi pitää yllä vuoropuhelua ja harjoittaa taloudellista kanssakäymistä – päinvastoin. On tärkeä tuoda EU:n yhteisen linjan mukaisesti selkeästi – ja kärsivällisesti, kerta toisensa jälkeen – esiin, että emme hyväksy oikeusvaltioperiaatteen vastaista Navalnyin pidätystä, ylimitoitettua voimankäyttöä mielenosoittajia vastaan, Krimin valtausta tai naapureihin kohdistuvaa voimapolitiikkaa. Mutta tämän kanssakäymisen on tapahduttava tukevasti realistiselta pohjalta, ilman illuusioita siitä, kuinka paljon ja etenkin kuinka nopeasti voimme Venäjän sisäiseen kehitykseen vaikuttaa.

Lopuksi on hyvä muistaa, että Suomi on merkittävästi hyötynyt toisen maailmansodan jälkeen luodusta sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä. Nyt käynnissä oleva kansainvälisen järjestelmän murrosvaihe merkitsee Suomen kannalta sekä uhkia että mahdollisuuksia. Tällä kertaa Suomi ei kuitenkaan kohtaa muutoksia yksin, vaan osana Euroopan unionia, mikä antaa meille merkittävää selkänojaa etenkin kauppapolitiikassa ja rahataloudessa.