Mietteitä totuudesta täällä Pohjantähden alla, ennen ja nyt

Pentinkulman päivät, Urjala 3.8.2024

Mietteitä totuudesta täällä Pohjantähden alla, ennen ja nyt

Arvoisat pentinkulmalaiset, hyvät kirjallisuuden ystävät,

Kiitos kutsusta tänne Pentinkulman päiville, joiden kantava teema on ajaton ja samalla äärimmäisen ajankohtainen: totuus kirjallisuudessa. Elämme aikaa, jolloin erilaiset äärisuuntaukset vähät välittävät faktoista ja haastavat ihmiskunnan parasta perintöä – ihmisarvoa ja demokratiaa, tutkittua tietoa ja kansainvälistä yhteistyötä. Puhutaan ”totuudenjälkeisestä ajasta”, eikä ikävä kyllä aiheetta. Se on vastoin kaikkea sitä, mitä Väinö Linna edusti. Linnan teosten filosofinen pohjavire kun on kritiikkiä kaikkea poliittisesti motivoitunutta historian väärinkäyttöä vastaan. Pyrkimys historialliseen totuuteen on erityisen ajankohtainen näin 70-vuotiaan Tuntemattoman sotilaan juhlavuonna.

Ennen kuin menen päivän epistolaan, haluan kiittää järjestävää seuraa mahdollisuudesta tutustua Väinö Linnan reittiin. Se oli hieno kokemus ja antoi hyvää paikallishistoriallista perspektiiviä myös tähän istuntoon.

Oma suhteeni Väinö Linnan tuotantoon alkoi aikaisin ja on kestänyt ajan aallot. Kun luin Pohjantähden ja Tuntemattoman – tässä järjestyksessä – ensi kerran kansakouluikäisenä Mikkelissä, se tuskin kumpusi tietoisesta pyrkimyksestä totuuteen, mutta kylläkin vähintään alitajuisesta yrityksestä paremmin ymmärtää maatamme ja maailmaa, ihmistäkin.

Jäin kahden Akselin vaikutuspiiriin. Kulutin kaksi vuotta pulpettia luokassa, joka oli ollut talvi- ja jatkosodan operatiivisten aivojen, kenraali Aksel Airon työhuone. Siinä missä Aksel Airo ajoi pohtimaan Suomen turvallisuutta ja puolustusta, pakotti Akseli Koskela punnitsemaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja kansanvaltaa. Tosin aloin pian tuntea yhteenkuuluvuutta Janne Kivivuoren – tannerilaisen reformistin ja sovinnonrakentajan – kanssa. Ajaton tehtävä sekin.

***

Väinö Linna oli toisen tasavallan kansalliskirjailija. On kiinnostavaa verrata Linnaa toiseen modernin suomalaisuuden tulkkiin, sosiologi Erik Allardtiin, joka oli Linnan ohella keskeinen vaikuttaja suomalaisten arvomaailman ja historiakuvan murroksessa 1950- ja 1960-luvulla. Analyysinsa Allardt kiteytti nelikenttään, jossa aito orgaaninen solidaarisuus edellytti erilaisuuden hyväksymistä ja sitä kautta yhteiskunnallisten ristiriitojen tunnustamista ja sääntelemistä.

Tästä on muisto opiskeluvuosiltani, siis vain muutaman vuoden takaa. Kuvasin tutussa opiskelijaporukassa Linnan Pohjantähti-trilogiaa rankaksi mutta hienoksi kuvaukseksi Suomen tasavallan syntyvaiheista. Eräs aiheeseen jo ilmeisen kyllästynyt ystäväni, lupaava sosiologinalku, totesi siihen kuivasti, että Erik Allardtille olisi riittänyt yksi nelikenttä selittääkseen saman asian, johon Linna tarvitsi tuhat sivua.

Opiskelutoverini huomautus ei laimentanut arvostustani teosta kohtaan. Pohjantähti-sarja on edelleen sydäntäni lähellä, ja palaan usein sen äärelle. Sosiologi pärjää nelikentälläkin. Kirjailijan voima on tarinassa.

***

Mutta Väinö Linna ei vain kertonut tarinoita, vaan hän avasi suljettuja ikkunoita ja pyrki realistiseen kuvaukseen Suomen historiasta. Ei sovi myöskään unohtaa hänen tarkkanäköistä huumoriaan, joka kulkee läpi koko Pohjantähti -trilogian ja tietysti Tuntemattoman sotilaan.

Mietitäänpä vaikkapa Janne Kivivuorta, Pentinkulman vääräleukaa vastuunkantajaa. Jannen huumori ei ainoastaan kevennä raskaita aiheita ja kuljeta tarinaa eteenpäin, vaan myös auttaa paljastamaan yhteiskunnan kipupisteitä. Yksi tunnetuimmista Jannen tokaisuista menee näin: "Eipä ole tullut vielä sellaista puhetta vastaan, jota Janne Kivivuoren huumorin vasara ei voisi hieman muokata."

Siitäpä kumpuaa kerrassaan mainio pubivisan kysymys! – Kysynkin teiltä: mistähän Pohjantähden osasta tai kohtauksesta tämä sitaatti on?

Täältä Pentinkulman yltä varmasti löytyy tietäjiä. Rohkeasti vaan!

[Aivan oikein / No minä voin auttaa ja vastaan:] Eipä sitten mistään!

Se on tekoälyn tuottama juttu, jonka sain vastaukseksi, kun pyysin ChatGBT:ltä esimerkkiä Jannen huumorista Pohjantähdessä.

Kun kuittasin hallusinaatioon sortuneelle tekoälykaverilleni, että nyt puhut palturia, sain aika frekin vastauksen – sanatarkasti näin:

”Väinö Linnan "Täällä Pohjantähden alla" -trilogiassa Janne Kivivuoren hahmo on tunnettu huumoristaan ja terävistä kommenteistaan. Edellinen "huumorin vasara" -sitaatti oli omaa keksintöäni, mutta vastaavia esimerkkejä Jannen nokkelista ja humoristisista kommenteista löytyy kyllä runsaasti Linnan teoksista.”

Niinpä. ”Vastaavia esimerkkejä” löytyy. Jep jep. Pokkaa riittää! Huumori on vaikea taiteenlaji. Eikä tekoälystä ihan vielä löydy koko totuutta.

***

Mikä sitten on Linnan merkitys totuuden torvena tämän päivän valossa?

Ensin varaumat. Kyllähän Linnan naiskuva on kauniisti sanottuna perinteinen. Toisaalta se on inspiroinut tätä kuvaa haastavan teoksen Toinen tuntematon, jossa parikymmentä nykykirjailijaa luo kiehtovia mahdollisia tarinoita Tuntemattomassa mainituista naishahmoista.

Toinen aukko löytyy sivistyneistön kuvauksesta. Kirjailijan taiteellista vapautta on luoda ruustinna Ellen Salpakarista kansallisromanttinen mutta kansaan – paitsi eteläpohjalaisiin – pettynyt pirttihirmu ja kansakoulunopettaja Pentti Rautajärvestä äärioikeistolainen änkyrä. Muitakin ihmistyyppejä olisi voinut ajatella. Eikä nykymuotoista Suomea muuten olisi ilman suomalaista sivistyneistöä. Koulutuksen laajeneminen ja sivistyksen vimma ovat olleet avain Suomen nousussa köyhästä kehitysmaasta korkean hyvinvoinnin ja elämänlaadun maaksi.

Totuus ei toki kirjallisuudessa(kaan) ole yksiselitteinen. Mielestäni juuri Linnan metodi, joka yhdistää suuren historiallisen romaanin ainekset terävään yhteiskunta-analyysiin ja humaaniin ihmiskuvaukseen, tekee hänen kirjailijantyöstään ajattoman ja yhä ajankohtaisen. 

Erityisen kriittinen Linna oli perinteistä yltiökansallista historiankirjoitusta kohtaan, joka vääristi tai sivuutti tavallisten ihmisten kokemuksia. Historian vääristelyhän ei ole vierasta tänäänkään: niin toimien Venäjä pyrkii osoittamaan Ukrainan epävaltioksi ja oikeuttamaan raa’an sotansa.

Vertaisin Linnan kirjailijanotetta euroopanjuutalaisen Nobel-kirjailijan Elias Canettin tinkimättömään kirjalliseen vastarintaan autoritaarista vallankäyttöä ja siitä seuraavaa väkivaltaa kohtaan. Canetti korosti kirjailijan vastuuta ymmärtää ja puhua ”pienimpien, naiiveimpien, voimattomimpien” puolesta. Omaksumalla haavoittuvimpien ihmisten kamppailut, kirjailija ottaa Canettin mukaan kantaakseen ja kuvatakseen heidän surunsa ja epätoivonsa ”oppiakseen pelastamaan muut siltä”.

Eikä tämä kriittinen kirjallinen perinne ole Suomesta mihinkään kuollut. Esimerkiksi Sofi Oksanen tuo esiin Viron historian kipukohtia ja naisten kärsimyksiä neuvostomiehityksen aikana. Sirpa Kähkönen antaa äänen vasemmistolaista utopiaa tavoitelleille työläisille. Tämä täydentää historiakuvaa ja antaa todellisemman käsityksen menneisyydestä.

Vaikka monet Linnan kuvaamat suomalaisuuden ominaispiirteet ovat kestäneet aikaa, on omakuvassamme silti yhä aukkoja. Niitä on viime vuosina paikkailtu suomalaisissa historiantulkinnoissa. Juha Hurmeen hulvattomat teokset kuvaavat Suomeksi nimetyn Niemen kehkeytymistä vuorovaikutuksessa muun maailman kanssa: suomen kieli on pitkälti tuontitavaraa ja Kalevalan hittibiisit plagiaatteja. Perttu Immosen työ Suomen rahvaan historian kuvaamiseksi keskiajalta uudelle ajalle puolestaan antaa arvon katveeseen jääneelle ihmisten arjen historialle.

Tämä suomalaisen itseymmärryksen monipuolistaminen on siksikin tärkeää, koska tulevaisuuden suomalaisuus on aiempaa vieläkin monimuotoisempaa. Yhtenäiskulttuurin haikailun sijaan meidän olisikin syytä hyväksyä monimuotoisempi suomalaisuus ja pyrkiä sitä aktiivisesti rakentamaan. Mikä on kirjallinen tulkinta maahanmuuttajien kokemuksista? Entä Wolt-kuskien ja muiden alustaduunarien todellisuudesta. Entä yksinyrittäjien ja startup-yhteisön maailmasta? Ja miten ne kiinnittyvät suomalaisen yhteiskunnan nykyiseen murrokseen?

***

Linnan viesti yhteiskunnallisesta eheydestä on ajankohtainen tänäänkin. Vastakkainasettelun aika ei Suomessa ikävä kyllä ole ohi. Politiikka on polarisoitunutta ja työmarkkinajärjestelmä aivan liian konfliktiherkkä.

Ei kuitenkaan kannata unohtaa, että yhteiskunnallinen eheys ja ristiriitojen sääntely ovat edellytys Suomen kaltaisen, pysyvästi vaikealla geopoliittisella maailmankolkalla sijaitsevan pienen maan pärjäämiselle.

Linna puolustaa kansalaissopua, kansanvaltaa ja oikeusvaltiota – ei saarnaamalla eikä pakottamalla ruotuun, vaan kuvaamalla Suomea rehellisesti ja hiljaisen huumorin voimalla – myös monimuotoisuutta.

Oman aikansa Suomen monimuotoisuutta Linna kuvasi eri heimojen piirteitä korostamalla. Savolaisia ei Tuntemattomassa isommin arvosteta – en kehtaa olla katkera mutta kuitenkin – huolimatta siitä, että Vilho Koskelan esikuva oli savolainen pienviljelijä Einar Kokkonen, jonka käytännön sotilasosaamisen ja tasavaltalaisen johtajaotteen Linna siirsi Lemetin mottitaisteluista ja JR8:n taipaleelta Ville Vaiteliaan hahmoon. Kokkonen selvisi sodasta hengissä, oli yksinhuoltaja ja eli 81-vuotiaaksi.

Kansallisen eheyden kuvauksen Linna puolestaan huipentaa juonikkaasti – maun mukaan – joko huikean hienolla huumorilla tai kerettiläisen kierolla ironialla, kun hän tekee Valtteri Leppäsestä Pentinkulman ensimmäisen talvisodan sankarivainajan. Voin vain kuvitella, miten Linna on tälle juonelleen sisäisesti hymyillyt, vaikka kohtaus traaginen onkin.

Miksi näin? Koska edes Pohjantähden yleensä kaikkitietävä kertojakaan ei täydellä varmuudella paljasta, onko Valtterin isä Syrjäntaan taistelussa kaatunut punakaartilainen Osku Kivivuori vai valkoinen jääkäriupseeri, pappilan Ilmari Salpakari, joka johti Oskun lankomiehet ampunutta teloitusryhmää. Leppäsen Aunen mukaan ”suhteissa on oltu” useamman kanssa. Näin talvisodassa kiteytynyt kansakunnan eheytyminen jää symboliseksi arvoitukseksi, huipentaen suuren suomalaisen kehityskertomuksen. Pöytään laskeutuu evankelis-luterilainen hiljaisuus, vaikka poika ei palannutkaan kotiin, vain kirkkomaahan.

Siitä maisemasta nousee Väinö Linnan, toisen tasavallan kirjailijan, merkitys tänään ja tulevaisuudessa. Monimuotoisen suomalaisuuden ajatus on pysyvästi keskeinen, jotta kaikki me suomalaiset – mukaan lukien ensimmäisen ja toisen polven suomalaiset – voimme kokea osallisuutta Suomesta.  Ja mikä tärkeintä, Suomen tasavaltalaisten arvojen – ihmisarvon, yhdenvertaisuuden, demokratian ja oikeusvaltion – puolustaminen edellyttää yhteiskunnallista eheyttä.

Oikeutta ja totuutta ei puolusteta vain aseiden voimalla, vaan pitkälti juuri ihmisten mielissä. Kirjailijan vastuu on pyrkiä rehellisesti totuuteen taiteen keinoin. Uskallan väittää, että siinä Väinö Linna onnistui.

Näillä mietteillä toivotan antoisia hetkiä pohtia totuutta kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa, Väinö Linnan innoittamana ja ajassa eläen. – Kiitos.