Pääjohtaja Olli Rehn: Ahti Karjalainen – talouskasvun takuumies Kekkosen Suomessa

Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn                                                            
Ahti Karjalaisen syntymän 100-vuotisjuhla, 12.2.2023, Hirvensalmi

Ahti Karjalainen – talouskasvun takuumies Kekkosen Suomessa

Arvoisat juhlavieraat, hyvät ystävät,

Kiitos sekä omasta että Suomen Pankin puolesta Hirvensalmen kunnalle valtiotieteen tohtori Ahti Karjalaisen 100-vuotisjuhlan järjestämisestä ja kutsusta pitää juhlapuhe tässä arvokkaassa tilaisuudessa, Ahtin kotikentällä.

Ahti Karjalaisen poikkeuksellinen elämänkaari pientilallisen pojasta 11 hallituksen ministeriksi, kaksinkertaiseksi pääministeriksi ja Suomen Pankin pitkäaikaiseksi johtokunnan jäseneksi asettaa juhlapuhujan miltei mahdottoman tehtävän eteen. Miten tiivistää puoleen tuntiin Ahtin pitkä ja monipuolinen ura?

Vaikka Ahti Karjalainen varmasti oli monessa suhteessa poikkeusyksilö, samalla hänen elämänsä kertoo paljon myös hänen aikansa Suomesta. Hänen suorastaan huikea etenemisensä vaatimattomista oloista Mikkelin lyseon priimusoppilaaksi, suomalaisen politiikan huipulle ja maailmanpolitiikan parrasvaloihin kertoo hänen lahjakkuudestaan ja myös määrätietoisuudestaan.

Mutta se osoittaa myös, miten suomalainen yhteiskunta ja sille ominaiset asiat, sivistystahto ja demokratia, ovat – jo Ahdin nuoruudenkin aikana – tehneet yksilöille mahdolliseksi sosiaalisen nousun ja käyttää lahjojaan kaikkein vaativimmissakin tehtävissä. Mahdollisuuksien tasa-arvoa on noista ajoista tietysti monin tavoin edennyt, ja sitä on syytä tasavallassamme jatkossakin vaalia ja parantaa.

Ahti Karjalainen oli pitkällä työurallaan ennen muuta talouspoliitikko ja ulkopoliitikko. Näillä politiikan ydinalueilla Ahtin urassa näkyvät ikään kuin tihentyneinä hänen aikansa Suomelle kaikkein ominaisimmat piirteet. Taloudessa Ahdin miehuusvuosiin kuului maan tavattoman nopea teollistuminen ja ulkomaankaupan merkityksen kasvu. Ulkopoliittisesti Karjalaisen uraa puolestaan hallitsivat Suomen ulkopolitiikan suuret kysymykset: miten huolehtia suhteista itäiseen, epäluuloiseen suurvaltanaapuriin, ja miten samalla osallistua kaltaistemme länsimaiden voimistuviin taloudellisiin integraatiopyrkimyksiin.

Unohtaa ei voi sitäkään, mitä Ahti Karjalaisen elämäntarina kertoo hänen poliittisen oppi-isänsä Urho Kekkosen asemasta Suomen politiikassa, aina 1950-luvun alun pääministerivuosista viimeisen presidenttikauden lopulle saakka. Suhde Urho Kekkoseen hallitsi Karjalaisen työuraa ja ehkä hänen koko elämäänsäkin kolmen vuosikymmenen ajan – voitaneen sanoa, että lopulta kohtalokkaallakin tavalla.

En koskaan itse tavannut Ahti Karjalaista, mutta hänen työnsä on toki tullut tutuksi sekä historiankirjoituksen että aikalaistodistajien muisteluiden kautta. Polkumme ovat kyllä kohdanneet paitsi Suomen Pankissa myös Länsi-Savon kesätoimittajana ja Sanomakeskuksen pääkirjoittajana, tosin 40 vuoden ajallisella erolla.

Ajattelen silti löytäneeni Ahti Karjalaisen elämäntyön ytimen, etenkin hänen omien puheittensa ja kirjoitustensa kautta. Ahti Karjalaisen julkisten esiintymisten kaaresta 1950-luvulta 1980-luvulle erottuu kirkas linja: kansakunnan ja kansalaisten hyvinvoinnin parantaminen pitkäjänteisen, jopa voimaperäisen kasvupolitiikan kautta, vientikaupasta huolehtien ja hyviin naapuruussuhteisiin nojautuen.

Ahkerana ja taitavana poliitikkona Karjalainen pystyi käyttämään taloudellisen kasvun ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi moninaisia keinoja. Näitä olivat kauppapolitiikassa ulkomaankaupan edistäminen sekä itään että länteen, taloudellisen kasvun tuomien etujen jakaminen tasapuolisesti kaikkialle Suomeen aluepolitiikan keinoin sekä vientiteollisuutta ja talouskasvua suosivan raha- ja valuuttakurssipolitiikan ajaminen myös Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä ja pankin pääjohtajana – jopa rahanarvon kustannuksella.

Jukka Seppisen laatimassa Karjalaisen poliittisessa elämäkerrassa todetaan näin:

”Karjalainen korosti itse mielellään omaa talousmiehen rooliaan, mitä on… ainakin osin pidettävä taktikointina presidentin viran tavoittelussa. Toisaalta… Karjalaisella oli myös omaehtoinen talousmiehen roolinsa ja hänen talouspoliittinen ajattelunsa sai usein mahdollisuuksia toteutua käytännössä”.[1]

Saattaisin muotoilla asian pikemminkin niin, että Ahti Karjalaisen omaehtoinen rooli talouspolitiikassa oli hänen elämäntyönsä kovinta ydintä – ja itse asiassa lopulta ehkä kaikkein kauimpana taktikoinnista presidentin viran tavoittelussa.

Opintielle ja politiikkaan

Ahti Karjalainen syntyi täällä Hirvensalmella Kuitulan kylässä, kun itsenäinen Suomi oli vasta viisivuotias. Nuori tasavalta etsi vielä itseään ja tulevaa suuntaansa.

Koulunkäynti maistui lahjakkaalle nuorelle. Ahkera opiskelu Mikkelin Lyseossa kuitenkin keskeytyi, kun 16-vuotias nuorukainen ilmoittautui vapaaehtoisena talvisotaan. Hänet koulutettiin radiotiedustelijaksi. Koulunkäynti keskeytyi toistamiseen, kun edelleen alaikäinen Karjalainen joutui jatkosotaan kesällä 1941.

Joulukuussa 1944 Karjalainen kotiutui radiotiedustelijan tehtävistään reservin vänrikkinä – ja myös valmiina ylioppilaana, sillä hänen ikäluokkansa lukiolaiset oli julistettu keväällä 1942 ylioppilaiksi ilman ylioppilaskirjoituksia. Keväällä 1945 hän kirjoittautui Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja valmistui kahdessa vuodessa valtiotieteen kandidaatiksi.

Maalaisliiton tiedotussihteeriksi pian valmistumisensa jälkeen valittu nuori ekonomisti tutustui vuonna 1947 Urho Kekkoseen, josta tuli hänen mentorinsa ja lähin yhteistyökumppaninsa tuleviksi vuosikymmeniksi. Kekkonen huomasi Karjalaisen kyvyt ja tunnollisuuden, ja kun hänestä tuli pääministeri vuonna 1950, hän kutsui Karjalaisen sihteerikseen. Ahti Karjalainen toimi sittemmin pääministerin sihteerinä 1950-luvulla kaikissa viidessä Kekkosen johtamassa hallituksessa.

Vuoden 1953 lopulla Kekkosen IV hallitus kaatui, ja Urho Kekkonen palasi puolen vuoden ajaksi varsinaiselle virkapaikalleen Suomen Pankin johtokuntaan. Pääministerin sihteerinä toiminut Karjalainen nimitettiin tällöin Suomen Pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen tutkijaksi, ja hän alkoi suunnitella väitöskirjaa.

Suuntautumisesta taloustieteeseen kertoo sekin, että Karjalainen vietti kesän 1949 kääntämällä John Maynard Keynesin pääteoksen Työllisyys, korko ja raha englannista suomeksi, yhdessä Pentti Kivisen kanssa. – Ei muuten onnistuisi kielipuolelta tankerolta! Testatkaapa vaikka itse lukemalla ajatuksen kanssa Keynesin pääteos, ihan kummalla kielellä tahansa. Haastavaa mutta antoisaa.

Tutkijan politiikan takia katkonainenkin ura Suomen Pankissa tuotti lopulta väitöskirjan, joka valmistui monen viivytyksen jälkeen vuonna 1959, aiheena Suomen Pankin ja valtiontalouden suhteet ”lähinnä likviditeettianalyysin valossa”.

Kun Urho Kekkonen valittiin presidentiksi vuonna 1956, luottomies Karjalaiselle avautuivat portit ministerin tehtäviin. Hän toimi toisena valtiovarainministerinä vuosina 1957–59. Ministeripestit vuonna 1959 muodostetussa Sukselaisen II hallituksessa merkitsivät nuorelle poliitikolle hyppyä kaikkein kovimpiin poliittisiin tehtäviin kauppa- ja teollisuusministerinä ja ulkoministerinä.

Juuri ulkoministerin tehtävät muodostuivatkin sitten Ahti Karjalaisen pitkälle ministeriuralle tyypillisimmiksi. Hän ehti toimia ministerinä yhteensä 5772 päivää eli lähes 16 vuoden ajan, josta melkein kolme vuotta pääministerinä kahdessa omassa hallituksessaan. Ministeripäiviä Karjalaisella on kolmanneksi eniten Suomen historiassa: edellä ovat vain Johannes Virolainen ja Paavo Väyrynen.

Idänkauppa ja talouskomissio – uhka ja mahdollisuus

Ahti Karjalaisen elämäntyöstä muistetaan erityisesti idänkaupan edistäminen. Hän joutui tässä asiassa ”syvään päätyyn” heti tultuaan Sukselaisen II hallituksen kauppa- ja teollisuusministeriksi vuoden 1959 alussa. Suomen ja Neuvostoliiton välit olivat tuolloin tulehtuneet yöpakkaskriisin vuoksi. Sen purkamiseksi Presidentti Kekkonen matkusti Leningradiin ja kutsui myös Karjalaisen mukaansa.

Karjalaisen näin alkanut ura idänkaupan johtotehtävissä muodostui pitkäkestoiseksi. Kun Suomen ja Neuvostoliiton kauppaa hallinnoimaan ja kehittämään perustettiin vuonna 1967 Suomalais-neuvostoliittolaisen taloudellinen yhteistyökomissio, Karjalaisesta tuli sen Suomen osapuolen puheenjohtaja, missä tehtävässä hän jatkoi aina vuoteen 1983, peräti 26 vuoden ajan. 

Suomen ja Neuvostoliiton välistä kauppaa hoidettiin tuolloin bilateraalisesti eli kahdenvälisesti. Rahaa ei yleensä liikkunut maiden välillä, vaan pyrittiin vaihtokauppaan, jonka piti periaatteessa olla keskipitkällä aikavälillä tasapainossa.

Suomen idänkauppaan liittyi Neuvostoliiton näkökulmasta varmasti poliittisiakin tavoitteita, mutta samalla se loi Suomessa monilla alueilla ja paikkakunnilla merkittävää hyvinvointia työllisyyden kasvun myötä. Isolla maalla oli isot tarpeet, ja esimerkiksi tekstiiliteollisuus myi Neuvostoliittoon valtavia määriä tavaraa.

Neuvostoliitto esitti aika ajoin kaupan muuttamista tapahtuvaksi vaihdettavissa valuutoissa, mikä olisi heidän kannaltaan epäilemättä ollut ainakin taloudellisessa mielessä edullista, mutta suomalaiset eivät muutoksesta innostuneet. Niin järjestelmä pysyi suurin piirtein ennallaan aina 1990-luvun alkuun asti – toisin sanoen pitkään vielä Ahti Karjalaisen aktiivisen kauden jälkeenkin.

Tänään tiedämme, että idänkauppa ei suinkaan ollut ongelmatonta. Se oli raaka-ainahintojen vaihtelun vuoksi hyvin suhdanneherkkää. 1970-luvun kahden öljykriisin aiheuttaman öljyn hinnan nousun jälkeen idänkauppa käynnisti Suomessa hurjan noususuhdanteen kaupan merkittävän kasvun takia. Toisaalta noususuhdanteen katkeaminen aiheutti vakavia tasapaino-ongelmia. Lyhyellä aikavälillä idänkaupalla oli siis keynesiläisen ”automaattisen vakauttajan” kaltaisia suhdannevaikutuksia, mutta samalla se aiheutti merkittäviä pitkän aikavälin tasapaino-ongelmia.

Toinen pulma oli, että kahdenvälisen kaupan suoja kasvatti Suomessa tuotantoa, joka ei pärjännyt maailmanmarkkinoilla. Siksi idänkaupan romahdus 1990-luvun alussa aiheutti suuria, monille yrityksille jopa kohtalokkaita sopeutumisongelmia. Idänkauppa toi siis aikanaan paljon tuloja, mutta myös hidasti tuottavuuden kasvua monilla talouden sektoreilla ja viivästytti teollisuuden rakennemuutosta.

Neuvostoliiton hävittyä Suomen ja Venäjän kauppasuhteet hakivat muotoaan. Kauppa supistui aluksi rajusti, mutta toipui ajan myötä, tosin huomattavasti pienemmässä mittakaavassa kuin Neuvostoliiton aikana.

Helmikuun 24. päivä 2022 pani Suomen idänkaupan jälleen aivan uuteen asentoon Venäjän aloitettua brutaalin hyökkäyssodan Ukrainassa. Juuri nyt on vaikea nähdä, miten Suomen ja Venäjän kauppa voisi elpyä. Pitkäaikainen rautaesirippu on laskeutunut Euroopan ja Venäjän välille. Sota Ukrainassa voi kestää vuosikausia.

Vaikka Venäjän armeija on sotinut huonommin kuin oletettiin, eikä Venäjä ole enää suuri ja mahtava Neuvostoliitto, meidän suomalaisten ei kannata oman etumme vuoksi sortua aliarvioimaan sen resursseja ja pitkän päälle kykyä niiden mobilisoimiseen. On varauduttava siihen, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa joudutaan tekemään pitkäänkin kovassa voimapolitiikan maailmassa. Aikanaan toteutuva Nato-jäsenyys on Suomelle puolustuksellinen ratkaisu, joka kyllä vahvistaa maamme kansallista turvallisuutta ja kansainvälistä asemaa. Samalla on syytä muistaa, että jatkossakin Suomen puolustuksesta vastaamme ensi sijassa me suomalaiset itse, siis reserviläisarmeijamme. Sen vuoksi kansallisesta puolustuskyvystä on pidettävä jatkossakin visusti huoli.

Samaan aikaan länsi-integraatio liikkeelle: Finn-EFTA 1961

Suomen kauppa läntisten markkinatalousmaiden kanssa oli sodan jälkeisinäkin vuosikymmeninä tietysti aina monin verroin laajempaa kuin idänkauppa koskaan, ja osallistuminen läntiseen integraatioon oli Suomen kannalta elintärkeää. Toistuva ongelma kuitenkin oli, että Neuvostoliitto suhtautui Suomen taloudelliseen länsi-integraatioon epäluuloisesti, koska pelkäsi sen poliittisia seurauksia.

Urho Kekkosen ja Ahti Karjalaisen integraatiopolitiikka perustui ajatukseen, että vaalimalla Neuvostoliiton johdon luottamusta Suomen ulkopoliittisen linjan pysyvyyteen saatiin liikkumavaraa meille elintärkeän länsi-integraation edistämiseen. Kun tämä luottamus sekä Nikita Hruštševin että Leonid Brezhnevin kaudella perustui pitkälti henkilösuhteisiin, presidentti Kekkosen ja keskeisten ministerien – kuten Karjalaisen – rooli korostui. Tätä avainrooliaan Kekkonen tunnetusti osasi tarvittaessa käyttää hyväkseen myös Suomen sisäpolitiikassa.

Mutta takaisin 1960-luvulle ja Ahti Karjalaisen kauppaponnisteluihin. Hänen ehkä kestävimmät saavutuksensa syntyivät juuri Suomen liittämisestä taloudellisin sitein länteen, siinä vaiheessa Euroopan vapaakauppa-alueeseen EFTA:an.

EFTA perustettiin vuoden 1960 alussa Tukholmassa. Siihen liittyivät Euroopan talousyhteisön ulkopuolelle jääneet maat Iso-Britannia, Itävalta, Norja, Portugali, Ruotsi ja Tanska, jotka olivat Suomen suurimmat läntiset kauppakumppanit.

Neuvostoliitto reagoi jyrkän kielteisesti Suomen EFTA-linjaan: ”jos muodostetaan suljettuja kaupallisia blokkeja, Neuvostoliiton on huolehdittava eduistaan”. Presidentti Kekkonen joutui antamaan elokuussa 1959 vakuutuksen, ettei Suomi ollut liittymässä EFTA:an. Aiemmin Kekkonen oli kuitenkin pyytänyt yksityisesti briteiltä, että EFTA rakennettaisiin sellaiseksi, johon Suomikin voisi liittyä.

Suomi aloitti viralliset neuvottelut liittymiseksi EFTAn jäseneksi marraskuussa 1959 ulkomaankauppaministeri Ahti Karjalaisen johdolla. Ne johtivat sopimusluonnokseen toukokuussa 1960. Suomi kuitenkin aluksi lykkäsi allekirjoitusta Neuvostoliiton negatiivisten reaktioiden takia.  

Karjalainen ja Kekkonen yrittivät jatkaa neuvotteluja kesän 1960 aikana ja esittivät luonnoksen Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi vapaakauppasopimukseksi. Neuvostojohto suhtautui nihkeästi tähän ja pelasi monenlaisia poliittisia kuvioita liittyen sekä Suomen sisäpolitiikkaan että laajemminkin Pohjolan tulevaisuuteen.

Tilanne kiristyi ja kärjistyi Suomen kannalta kesällä 1960, kun maamme joutui EFTA:n tullimuurin taakse. Suomalaiset paperinviejät joutuivat alentamaan vientihintojaan, jotta kilpailukyky Ruotsiin ja Norjaan verrattuna säilyisi. Ulkopuolelle jäämisen uhkakuvat alkoivat kouriintuntuvasti toteutua.

Lopulta elokuussa 1960 neuvostojohto suostui kommentoimaan Suomen luonnosta Suomen ja Neuvostoliiton vapaakauppasopimukseksi. Useiden neuvottelukierrosten jälkeen päädyttiin marraskuussa 1960 ratkaisuun, jossa Suomi myönsi Neuvostoliitolle samat tulliedut, jotka se itse saisi liittyessään EFTA-järjestelmään. Finn-EFTA-sopimus allekirjoitettiin maaliskuussa 1961.[2]

Finn-EFTA-sopimus integroi Suomen kaupallisesti osaksi länttä ja osoittautui suureksi menestystarinaksi. Se loi pohjan myöhemmille askelille Suomen läntisessä integraatiossa, kuten EEC-vapaakauppasopimukselle ja jäsenyydellemme Euroopan unionissa. Samalla neuvotteluprosessin kulku kuitenkin osoitti ne ahtaat rajat, joissa Suomi joutui tasapainottelemaan kylmän sodan maailmassa.

Karjalainen itse totesi taloudellisesta tasapainottelusta idän ja lännen välillä näin:

”Ulkomaankauppapolitiikan hoito… Suomessa, joka käy laajaa kauppaa niin kapitalististen kuin sosialististen maiden kanssa, mitkä puolestaan toteuttavat kauppapolitiikassaan toisistaan suuresti eroavia periaatteita, ei ole yksinkertaista… onnistuakseen tarvitsee kansamme sekä ulkomaankauppapolitiikassa että muussa talouspolitiikassa Konsta Pylkkäsen kuolematonta ’kaukoviisautta’,… sitä, ’että asiat harkitaan etukäteen ja kuvitellaan tapaus sikseenkin elävästi, että kun se kerran tapahtuu, on reitit selvät’, ja tullaan toimeen siinäkin tapauksessa, että ’asia jää huvikseen tapahtumatta tai se sattuu eri tavalla’”.[3]

Aluepolitiikan synty

Ministeri Seppo Kääriäinen on luonnehtinut Ahti Karjalaista suomalaisen aluepolitiikan perustajaksi. Puheessaan ”Kehitysaluepolitiikan lähtölaukauksia” Sonkajärvellä marraskuussa 1963 pääministeri Karjalainen asetti tavoitteet maan alueellisen tasa-arvon kehittämiselle. Pian puheen jälkeen Karjalaisen hallitus asetti komitean valmistelemaan aluepoliittista lainsäädäntöä. Mietintö valmistui vuonna 1965 ja seuraavana vuonna astuivat voimaan ensimmäiset kehitysaluelait.

Kehitysaluepolitiikka sai vauhtia Karjalaisen toisen hallituksen aikana 1970-luvun alussa. Kehitysaluerahasto Oy eli Kera aloitti toimintansa Kuopiossa toukokuussa 1971. Elinkeinoelämää pyrittiin kehittämään laaja-alaisesti mm. kehitysalueiden teollisuudelle myönnetyin verohelpotuksin. Valtio perusti ajan myötä useita muitakin erityisrahastoja, kuten Vientiluotto, Tekes ja Finpro. Niistä ovat syntyneet fuusioiden kautta nykyiset yrittämisen edellytyksiä, viennin edistämistä ja teknologian kehittämistä tukevat organisaatiot, Finnvera ja Business Finland.

Aktiivinen aluepolitiikka ilmeisesti hidasti alueellista eriarvoistumista ja maaseudun tyhjenemistä. Vaikutuksiltaan kestävimmäksi aluepolitiikan muodoksi lienee silti osoittautunut yliopistojen perustaminen, jotka ovat pitkällä jänteellä kestävästi vahvistaneet maakuntien elinvoimaa. Myös Business Finland ja Finnvera tekevät koko ajan arvokasta työtä suomalaisen yritystoiminnan menestymisen eteen.

Suomen Pankin johtokunnassa ja pääjohtajana

Ahti Karjalainen oli nimitetty Suomen Pankin johtokuntaan jo vuonna 1958. Hän oli kuitenkin ministerin tehtäviensä vuoksi enimmäkseen virkavapaalla johtokunnasta ja palasi Suomen Pankkiin pitemmäksi aikaa vasta vuonna 1977. Samoihin aikoihin Karjalaisen ja Urho Kekkosen pitkään luottamuksellisina säilyneet suhteet olivat päättyneet välirikkoon, eikä presidentti enää halunnut Karjalaista ministeriksi.

Suomen Pankissa Karjalaisesta tuli johtokunnan varapuheenjohtaja jo senioriteetin ansiosta. Tästä seurasi, että kun pääjohtaja Mauno Koivisto siirtyi vuonna 1979 pääministeriksi, Karjalaisen kohosi pankin vt. pääjohtajaksi, ja kun Koivisto tammikuussa 1982 valittiin presidentiksi, hän nimitti Karjalaisen pääjohtajaksi.

Ahti Karjalainen ehti toimia Suomen Pankin pääjohtajana vain runsaan vuoden ajan, kevääseen 1983, jolloin Koivisto tasavallan presidenttinä pankkivaltuuston esityksestä vapautti Karjalaisen pääjohtajan tehtävästä häntä vaivanneen alkoholiongelman vuoksi, jota Kukka-Maaria Karjalainen on rehellisesti mutta kipeän kauniisti kunnioittavasti kuvannut Isä-kirjassaan vuonna 1998. Aktiivista aikaa Suomen Pankin johtokunnassa ehti Karjalaiselle kertyä noin 8 vuotta.

Entä mitä voidaan sanoa Karjalaisen rahapoliittisista näkemyksistä? Väitöskirjassaan (v. 1959) hän korosti tuon ajan talouspoliittisen ajattelun hengessä keskuspankin ja valtioneuvoston yhteistyön tärkeyttä. Karjalaisen linjanvedot Suomen Pankissa eivät ehkä vastanneet nykyisiä käsityksiä keskuspankin tehtävistä, mutta hänen henkilökuvassaan ne todistavat hänen vankkumattomasta halustaan tukea talouden kasvua ja suomalaisten hyvinvointia. Siten ne jatkoivat hänen pitkäjänteistä työtään talouskasvun takuumiehenä Kekkosen Suomessa.

Nykyisin korostetaan keskuspankin itsenäistä roolia suhteessa valtiovaltaan. Keskuspankin ensisijaisena tehtävänä nähdään rahan arvon vakaana pitäminen.

Tässä on ero Karjalaisen painotuksiin, vaikka hän ymmärsi ainakin teoriassa keskuspankin itsenäisyyden tarpeellisuuden. Hän kirjoitti vuonna 1981:

”Pääjohtaja Rainer von Fieandtin tapana oli sanoa, että jokainen keskuspankin pääjohtaja, jota kehutaan, on huono pääjohtaja. Päivänpolitiikkaan nähden keskuspankin tehtävänä on olla pikemminkin eräänlainen jarrumies, joka kiristää ohjaksia silloinkin, kun poliitikkojen ja hallitusten on vaikea sitä tehdä. Helposti saa vihatun miehen maineen, jos tiukentaa rahan saantia yhteiskunnassa”.^[4]

Tähän kuvaukseen minun on kyllä aika helppo yhtyä.

Hyvät ystävät,

Elämme jälleen sekä poliittisesti että taloudellisesti epävarmoja aikoja. Venäjä käy laitonta, brutaalia hyökkäyssotaa Ukrainassa. Sota ja energiakriisi ovat hidastaneet talouden kasvua ja kiihdyttäneet inflaatiota. Globaali kansainvälinen yhteistyö osoittaa rakoilun merkkejä, ei vähiten kauppapolitiikassa. 

Karjalaisen vastaus kansojen välisen luottamuksen lisäämiseen oli yhteisten etujen kasvattaminen kaupankäynnin kautta. Tässä suhteessa on viime aikoina koettu raskaita pettymyksiä. Silti vastaus on yhä pohjimmiltaan pätevä.  Kansainvälinen erikoistuminen ja kaupankäynti ovat testattuja tapoja kasvattaa hyvinvointia – etenkin Suomen kaltaisessa pienessä maassa – ja levittää vaurautta globaalisti.

Ahti Karjalaista on hänen uransa surullisten viime vaiheiden vuoksi usein muisteltu suomalaisen politiikan traagisena hahmona. Ja totta on, että hänen elämänkaaressaan voi nähdä piirteitä kreikkalaisesta tragediasta. Hänen ilmeinen lahjakkuutensa johti hänet yhä korkeampiin ja vastuullisempiin tehtäviin, mutta samalla velvollisuudentunnon ja kunnianhimon yhdistelmä koituivat hänen kohtalokseen. Nämä ominaisuudet kasasivat Karjalaisen harteille paineet, joita hän ei selvästi kyennyt lopulta käsittelemään. Traagisen sankarin tavoin hän suistui politiikan huipulta henkilökohtaiseen romahdukseen.

Yksi tekijä siinä lienee ollut Karjalaisen pitkäkestoinen oletettu presidenttiehdokkuus aina 1960-luvun lopulta vuodenvaihteeseen 1981–82 saakka. Sitä olen miettinyt, muodostuiko presidenttiehdokkuudesta Karjalaiselle tai ainakin hänen tukijoilleen jonkinlainen pakkomielle, joka alkoi ajan myötä syödä miestä, etenkin kun Mauno Koivisto alkoi jo 1970-luvulta lähtien vaikuttaa Kekkosen todennäköiseltä seuraajalta. Välirikko Kekkosen kanssa vain kärjisti tätä traumaa ja tragediaa.

Mutta traaginen loppu ei voi kumota sitä, miten Ahti Karjalainen käytti elämänsä, kaikki aktiiviset työvuotensa, suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Tätä kuvastaa hänen ajatuksensa vuodelta 1966:

”Eniten ihminen saa pysyvää tyydytystä työstä toisten ihmisten hyväksi. Erityisen voimakasta hyvää mieltä tuntee, jos voi auttaa yhteiskunnan ulkonaisesti vähäisiä jäseniä, joiden lähtökohta on vaatimaton ja elämä puutteenalaista, mutta jotka rehellisesti ja sitkeästi pyrkivät kohti parempia elämänoloja ja tahtovat valmistaa ehomman elämän lapsilleen.”[5]

Tuo on isänmaallista puhetta. Suomi on nykyisin paljon vauraampi ja elämä ehompaa kuin sata vuotta sitten. Ahti Karjalaisen parhaista miehuusvuosistakin on tähän päivään tullessa menty tavattoman paljon eteenpäin. Mutta kehitys ei koskaan pysähdy eikä historia lopu, joten meillä riittää yhä tekemistä pyrkiä kohti parempia elämänoloja, myös yhteiskunnan ”ulkonaisesti vähäisempien jäsenten” osalta.

[1] Seppinen 1997, 294.

[2] Seppinen 1997, 76–144.

[3] Puhe Suomen Teollisuusliiton kokouksessa huhtikuussa 1961. Minun näkökulmastani 1970, 182.

[4] Kotimaani ompi Suomi, 1981, 162–163.

[5] Minun näkökulmastani 1970, 260-261.