Pääjohtaja Olli Rehn: Eurotalouden seuraava vuosikymmen

Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn
Seminaari ”Jotta Euroopan unioni olisi vahva”, Helsinki 19.8.2021

Eurotalouden seuraava vuosikymmen

Kiitän kutsusta tähän tilaisuuteen, joka järjestetään Veli Sundbäckin 75-vuotispäivän merkeissä. On enemmän kuin paikallaan kunnioittaa hänen keskeistä panostaan Suomen integraatiopolitiikassa. Ja mikä onkaan parempi tapa juhlia Velin merkkipäivää kuin pohtia yhdessä Euroopan tulevaa kehitystä ja Suomen EU-politiikan linjaa.

Maailmanpolitiikan maisemassa Afganistanin surullinen tilanne lienee useimpien mielessä tänään. Sen seurauksia turvallisuus- ja turvapaikkapolitiikalle onkin syytä arvioida tarkasti myös Euroopassa ja Suomessa. Samoin kuin on arvioitava viimeisen 20 vuoden opetuksia kansainvälisen yhteisön toteuttamalle kansakuntien demokraattisen rakentamistyön doktriinille. Keskityn kuitenkin tänään puheenvuorossani otsikon mukaisesti eurotalouden seuraavaan vuosikymmeneen.

Kun katsotaan Euroopan kehitystä viime vuosikymmeninä, poliittinen ja taloudellinen integraatio on muuttanut EU:ta ja sen jäsenmaita valtavasti. Suomen taloudelle tämä on tarkoittanut, että olemme kiinnittyneet aiempaa tiiviimmäksi osaksi Eurooppaa. Suomalaiset yritykset ja kuluttajat toimivat nyt EU:n sisämarkkinoilla. Monet talouspolitiikkaa koskevat ratkaisut tehdään EU:n tai euroalueen tasolla, ja Suomi osallistuu päätöksentekoon.

Suomi otti myös yhteisvaluutta euron käyttöön heti sen syntyessä. Nykyisin valuuttamme on volyymiltaan suuri ja liikkeiltään vakaa, eivätkä korkomme ja valuuttakurssimme enää heilahtele aiempien vuosikymmenten malliin.

Yhteisvaluutan rakenteet olivat aluksi keskeneräiset. Sittemmin kriisit ovat tuoneet ongelmia esiin, ja paljon on jo tehty rahaliiton vahvistamiseksi. Mutta ei Eurooppa tietenkään ole vielä valmis. Koronakriisi on taas kerran kiihdyttänyt keskustelua EU:n ja rahaliiton kehittämisestä.

Tavoitteena pitää olla, että unioni ja rahaliitto tukevat aiempaakin vahvemmin EU-kansalaisten taloudellista hyvinvointia. Tärkeä rooli on yhteisillä instituutioilla, yhteisillä rakenteilla. Niiden täytyy parantaa talouskasvun ja työllisyyden edellytyksiä ja talouden iskunkestävyyttä sekä tukea yhteisiä tavoitteita kuten ilmastonmuutoksen hillintää. Keskeisiä tukipilareita tässä ovat hintavakaus ja rahoitusvakaus, jotka kuuluvat keskuspankin tontille. Samalla oleellisen tärkeää on, että jokainen jäsenmaa kantaa oman vastuunsa kestävästä taloudenpidosta ja uudistumisesta. Yhteisten rakenteiden ja koordinaation pitää tukea tätä.

Kun rahaliiton rakenteita on eri tavoin vahvistettu, myös Euroopan keskuspankin rooli on muuttunut. Rahapolitiikkaa ohjaa nyt sen uusi strategia, josta päätimme EKP:n neuvostossa heinäkuussa. Strategia ottaa huomioon toimintaympäristössä tapahtuneet rakenteelliset muutokset, kuten väestön ikääntymisen ja hidastuneen tuottavuuskasvun alentavan vaikutukset ns. luonnolliseen korkotasoon. Se nojaa luonnollisesti yhä EU:n perussopimukseen, jonka mukaan Euroopan keskuspankkijärjestelmän ensisijainen tavoite on pitää yllä hintavakautta.

Uuden strategian mukaan hintavakautta kyetään parhaiten ylläpitämään tavoittelemalla kahden prosentin inflaatiota keskipitkällä aikavälillä. Inflaatiotavoite on symmetrinen: EKP:n neuvosto pitää sekä tätä 2% tavoitetta hitaampaa että sitä nopeampaa inflaatiota yhtä kielteisenä. Symmetrinen inflaatiotavoite auttaa ankkuroimaan inflaatio-odotuksia, joilla on oleellinen merkitys hintavakauden kannalta.

Uusi strategia tukee sitä, että talous ei juutu pitkäksi aikaa liian hitaaseen inflaatioon. Inflaatio voi väliaikaisesti olla myös tavoitetta jonkin verran nopeampaa. Keskipitkälle aikavälille määritelty inflaatiotavoite mahdollistaa aiempaa paremmin myös muiden kaikille euromaille tärkeiden tavoitteiden, kuten täystyöllisyyden, painottamisen päätöksenteossa, toki hintavakautta vaarantamatta.

Uuden strategian puitteissa rahapolitiikka jatkuu nyt vahvasti talouskasvua ja työllisyyskehitystä tukevana. Tämä mahdollistaa myös sen, että finanssipolitiikka ja rahapolitiikka vaikuttavat samaan elvyttävän suuntaan, kun koronakriisi yhä painaa euroalueen taloutta.

Samalla julkinen velka kasvaa entisestään euroalueen maissa. Tämä muodostaa uhan talouskehityksen kestävyydelle tulevina vuosina. Vaikka korkojen nousu ei ole nurkan takana eikä aivan häämötä horisontissakaan, jonakin päivänä se on edessä, ja tämä pitää ottaa huomioon julkisen talouden hoidossa euroalueen maissa. Uudistuksia tarvitaan.

Yhden uudistuskohteen muodostavat EU:n finanssipolitiikan säännöt. Vaikka niitä on kritisoitu osin hyvinkin perustein, niiden heittäminen kokonaan romukoppaan olisi virhe. Lasta ei kannata heittää pois pesuveden mukana. Sääntöjä voidaan sen sijaan kehittää ja yksinkertaistaa niin, että ne toimivat nykyistä paremmin.

Keskustelussa finanssipolitiikan säännöistä yhdet korostavat tarvetta välttää liiallista velkaantumista, kun taas toiset painottavat aktiivisen finanssipolitiikan merkitystä. Nämä näkemykset eivät välttämättä ole keskenään ristiriidassa, jos säännöt saadaan tukemaan tehokkaasti julkisen talouden ylijäämiä silloin, kun suhdannetilanne on suotuisa. Jos hyvänä aikaa pannaan rahaa sivuun, sitä on huonona aikana varaa käyttää talouden elvyttämiseen ilman huolia velan liiallisesta kasvusta.

Hyvän lähtökohdan tarjoaa Euroopan finanssipoliittisen komitean esittämä malli. Se sisältää kolme elementtiä: maakohtaisen velkatavoitteen, siitä johdetun menosäännön sekä yleisen lausekkeen poikkeustilanteita varten. Lähivuosina nykyinen tapa soveltaa säännöissä 60 prosentin velkatavoitetta ei eniten velkaantuneille maille ole realistinen. Siksi maakohtaiset velkatavoitteet voivat olla järkevä ja uskottava tie eteenpäin.

Menosääntö rajoittaisi julkisten menojen kasvun BKT:n pitkän aikavälin kasvuvauhtiin. Rajoitus voi olla tiukempi, jos velkatavoitetta ei ole saavutettu. Menosääntö ei estäisi automaattisten vakauttajien toimintaa eikä menojen lisäämistä, jos tehdään niitä vastaavat tulopuolen päätökset.

Menosääntö hillitsisi menojen kasvua myös korkeasuhdanteessa. Sen erilaista versioista on suotuisia kokemuksia eri maista, myös Suomesta.

Poikkeustilanteita varten säännöissä on syytä olla ennalta sovitut kriteerit ja menettelyt. Esimerkiksi koronakriisin kaltaisessa tilanteessa finanssipolitiikan sääntöjä ei voida soveltaa tavalliseen tapaan.

Sääntöjen kehittämisessä on painotettava selkeyttä ja läpinäkyvyyttä. Sääntöjen vaikuttavuutta tukee se, että kansalaiset ja markkinatoimijat pystyvät niiden avulla muodostamaan valistuneita arvioita julkisen talouden tilasta ja talouspoliittisten päätösten vaikutuksista.

***

Rahaliiton rakenteita on syytä muutenkin vahvistaa. Keskustelussa yksi ääripää korostaa jäsenmaiden omaa vastuuta ja toinen ääripää yhteisten rakenteiden ja riskien jakamisen hyötyjä. Nähdäkseni molempia tarvitaan.

Tässä voidaan puhua eurooppalaisesta synteesistä. Yhteiset rakenteet pitää suunnitella niin, että ne kannustavat jokaista jäsenmaata vastaamaan omasta talouspolitiikastaan. Samalla pitää huolehtia siitä, että yhteinen kapasiteetti riittää rahoitusvakauden turvaamiseen, jos markkinoilla myllertää. Tämä koskee sekä julkista taloutta että rahoitusjärjestelmää.

Yhteisten rakenteiden yksi osa on Euroopan pankkiunioni, josta on jo olemassa yhteinen valvonta ja yhteinen kriisinratkaisu. Vielä puuttuva osa on yhteinen talletussuoja. Pankkiunionin viimeisteleminen tukisi rahoitusjärjestelmän vakautta, rahoituksen välitystä ja siten talouskasvun edellytyksiä. Se pienentäisi uhkaa siitä, että talletusvarojen korvaaminen pankin joutuessa ongelmiin päätyisi veronmaksajien tehtäväksi.

Kun pankkiunionia viimeistellään, on tärkeää, että pankkien järjestämättömiä saamisia vähennetään. Yhteisen talletussuojan rahoittavat maksut on syytä kerätä siten, että suuremman riskin pankit maksavat suurempia maksuja kuin pienemmän riskin pankit.

Merkittäviä mahdollisuuksia tarjoaisi myös EU:n rahoitusjärjestelmän integroituminen niin, että yrityksiä ja joukkolainoja omistettaisiin nykyistä enemmän jäsenmaiden rajojen yli. Tällöin puhutaan pääomamarkkinaunionista. Se parantaisi yritysten mahdollisuuksia hankkia rahoitusta. Tämä koskisi monia pk-yrityksiä ja nopeasti kasvavia digitaalisen talouden toimijoita. Samalla valtionrajojen yli ulottuvat omistukset jakaisivat talouden ja rahoitustoiminnan riskejä jäsenmaiden välillä, mikä parantaisi unionin talouden iskunkestävyyttä.

Pääomamarkkinaunionin – jonka nimi voisi ehkä paremminkin olla vaikkapa investointiunioni – eteneminen ei ikävä kyllä näytä nopealta. Se edellyttää merkittäviä uudistuksia kansallisessa päätösvallassa oleviin asioihin, kuten konkurssilainsäädäntöön ja lähdeverotukseen.

Eikä pidä unohtaa sisämarkkinoita, EU:n kovaa ydintä, jotka ovat moottori niiden taloudellisten hyötyjen tuottamisessa, joita EU tuo jäsenmaidensa kansalaisille. Sisämarkkinat kannustavat yrityksiä parantamaan tuottavuuttaan ja tarjoavat uusille yrityksille mahdollisuuden haastaa vanhoja. Tämä edellyttää, että talouteen ei anneta muodostua esteitä markkinakilpailulle. Esimerkiksi lentolippujen, verkkovierailujen ja datansiirron hintakehitys osoittaa, että EU on monilta osin onnistunut.

Monien palvelujen, kuten digitaalisten palvelujen kohdalla EU-alueen yritykset eivät kuitenkaan ainakaan vielä tosiasiassa toimi suurilla, yhtenäisillä markkinoilla. Tämä voi olla yksi syy siihen, miksi alan eurooppalaiset yritykset eivät ole onnistuneet mahdollisuuksiensa mukaisesti kilpailussa amerikkalaisten ja kiinalaisten yritysten joukossa.

EU:ssa on syytä edistää markkinakilpailua ja nousevien tuotannonalojen edellytyksiä. Tarvitaan suurta kotimarkkinaa ja sellaista kauppapolitiikkaa, johon pystyy vain vahva ja yhtenäinen EU. Tarvitaan yhteistä panostusta tutkimukseen ja teknologiaan, vaikka onkin ensi sijassa kunkin jäsenmaan omalla vastuulla pitää huoli innovaatiotoiminnan edellytyksistä.

***

Koronakriisin aikana keskeinen uusi elementti unionin maiden talousyhteistyössä on vastikään käynnistetty EU:n elpymisväline eli NGEU. Se pienentää riskiä julkisen talouden liikkumavaran kapenemisesta pandemiasta eniten kärsineissä jäsenmaissa. Samalla se suuntaa varoja investointeihin, uudistuksiin, vihreään ja digitaaliseen siirtymään, joilla on suuri merkitys unionin yhteisenkin edun kannalta.

Yksi kysymys on, tarvitaanko jotain NGEU:n kaltaista tulevaisuudessakin. EU kyllä tarvitsee välineitä yhteisten tavoitteiden edistämiseen ja ongelmiin joutuvien jäsenmaiden auttamiseen. Lisäksi tarvitaan suhdannevaihteluita vaimentavan finanssipolitiikan tukemista, joka keskuspankin näkökulmasta on erityisen tärkeää, kun korot ovat alarajallaan. Näiden tarpeiden osalta NGEU on täydentänyt olemassa olevia välineitä.

Pysyvämpiä fiskaalisia välineitä suunniteltaessa pitää varmistaa, että ne tukevat suhdanteita vaimentavaa finanssipolitiikkaa myös suotuisassa suhdanteessa. Olennaista on, millaisia taloudellisia kannustimia ne luovat jäsenmaille. Vapaamatkustaminen ja liiallinen riskinotto on vältettävä.

Viime vuosina on pohdittu, mikä merkitys voisi olla yhteisellä eurooppalaisella turvallisella velkakirjalla. NGEU:n myötä otettiin askel sellaisen luomista kohti, kun komissio laskee liikkeeseen lähes 800 miljardin euron edestä velkakirjoja. NGEU:n kertaluonteisuuden takia liikkeessä olevien velkakirjojen määrä kuitenkin aikanaan hiipuu.

EU:lla ei nykyisellään ole yhteistä Yhdysvaltain valtiolainoja vastaavaa instrumenttia. Sellaisesta voisi olla monenlaista hyötyä. Se vahvistaisi ja syventäisi euroalueen rahoitusmarkkinoita. Riskillisten instrumenttien hinnoittelussa se toimisi ankkurina. Se edistäisi pääomamarkkinaunionin tavoitteita, tukisi euron roolia kansainvälisessä rahoitusjärjestelmässä ja siten auttaisi rahoituksen saatavuutta ja investointeja Euroopassa.

Lisäksi yhteinen turvallinen velkakirja voisi auttaa hillitsemään haitalliseksi osoittautuneita pankki-valtiokytköksiä. Kun rahoituslaitokset sijoittaisivat siihen, riskit hajautuisivat ja kotimaisten valtionlainojen liiallinen paino niiden salkuissa voisi pienentyä.

***

Sellaistakin on esitetty, että kriisien aikana ei pitäisi päättää uusista yhteisistä rakenteista tai välineistä. En ymmärrä tällaista puhetta lainkaan. Kyllä etenkin kriisiaikana pitää pystyä tekemään tarvittaessa vaikeitakin päätöksiä tilanteen rauhoittamiseksi ja tavoitteiden saavuttamiseksi. Ei ole selvää, olisiko euro selviytynyt, ellei eurokriisin aikana olisi luotu uusia instituutioita. Viittaan etenkin Euroopan vakausmekanismiin (EVM) ja sittemmin pankkiunioniin. Kun näitä välineitä ei eurokriisin aikana ollut, taantuma pitkittyi ja pulmat syvenivät. Kun ne luotiin, saatiin välineet selvitä kriisistä.

On myös syytä noteerata se, että Mario Draghin tärkeä puhe ”whatever it takes” vaati uuden rakenteen, suorat rahapoliittiset operaatiot eli OMT:n, saadakseen kantovoimaa. (OMT:tä ei tosin ole tarvinnut edes käyttää, koska se vahvisti luottamusta jo olemassaolollaan.) ”Never waste a good crisis” – eli kriisiaikaa ei pidä hukata, vaan käyttää se paitsi kriisin niskan taittamiseen myös parempaan tekemiseen pidemmällä tähtäyksellä ja kestävällä tavalla.

Eurokriisin keskeinen oppi onkin se, että EU ei voi olla mikään paikalleen pysähtynyt juridinen suojelukohde, vaan sen tulee olla ajassa elävä, kehittyvä poliittinen yhteisö, jonka on kyettävä jatkuvasti uudistumaan ajan vaatimusten myötä ja löytämään yhteisiä ratkaisuja yhteisiin eurooppalaisiin ongelmiin. Tämä pystytään aivan hyvin tekemään perussopimuksiin nojautuen ja/tai tarvittaessa niitä uudistaen.

Hyvät ystävät,

Suomi on viimeisen reilun 10 vuoden aikana välillä ottanut aluksi koviakin kantoja vastustaakseen yhteisiä ratkaisuja. Muistelen esimerkiksi Euroopan vakausmekanismin edeltäjää ja joitakin kriisimaiden ehdollisia tukipaketteja, vakuuksiakin. Yhteiset rakenteet kuitenkin syntyivät ja toimivat tänään.

Kun Suomen linjaa tuleviin uudistuksiin lähdetään määrittelemään, voitaisiinko harkita niinkin radikaalia työskentelytapaa, että fundeerausta ei aloitettaisi heti ehdottomia kynnyskysymyksiä asettamalla tai perustuslakivaliokuntaa koolle kutsumalla – vaan pohtimalla aidosti sitä, minkälaisilla uudistuksilla euroalue ja Suomi sen osana parhaiten pärjää kestävän talouskasvun ja korkean työllisyyden näkökulmasta? Tästä voisi olla enemmän hyötyä sekä Euroopan että jopa Suomen kannalta.

Olen tässä puheenvuorossa yrittänyt alustaa tuollaista keskustelua ja pyrkinyt tuomaan esiin monta aluetta, joissa EU:n ja rahaliiton yhteisiä rakenteita on mahdollista parantaa siten, että ne tukevat aiempaakin vahvemmin EU-kansalaisten taloudellista hyvinvointia.

Me olemme Euroopassa vahvasti riippuvaisia toisistamme, ja meillä suomalaisilla on painavat syyt ja hyvät mahdollisuudet jatkossakin aktiivisesti vaikuttaa siihen, miten Euroopan yhteisiä asioita hoidetaan. Sillä on suora vaikutus myös kykyymme hoitaa omia asioitamme.

Kiitos!